Jumalan poika äiti Huumorin sylissä

Rialla on voinut olla miehen kanssa yöllä hyvinkin hauskaa, hän vain ei valitettavasti muista mitään. Pirkko Uitto näyttelee hauskasti ja nautittavan tunnistettavasti. Ilmitasolla tuntuu siltä, että tavallinen tarina saa naturalistisen ajankohtaiskomedian muodon.

Asetelma virittyy hotellihuoneessa

Mutta alkuasetelmassa on jotakin, joka vakuuttaa heti, että tarina ei pysy kauan tavallisena. Tapahtumien kehitystä on aihetta jännittää jo pelkän juonen tasolla. Alkamassa on thrilleri. Mutta alku antaa muutakin jännittämisen aihetta. On varmaa, että Uitto ei näyttele kauan näköisrealistisesti. Minkälaisia tasoja hän alkaa purkaa Riasta? Miten hän sen tekee?

Tulossa on hieno draamatulkinta ja kiinnostava teatterikokeilu.

Hotellihuoneessa tapahtuva näytelmä esitetään Hotelli Tammerin suurehkossa huoneessa Tampereella. Läsnä on Uitto, vuoteessa makaava mies, kamerankäyttäjä sekä 11-päinen yleisö. Huoneessa on valvontakameroita. Ne välittävät kuvia alemmassa kerroksessa sijaitsevaan kabinettiin, jossa toinen yleisö seuraa lähetystä.

Alkuasetelmaan kuuluu myös näytelmän nimi: "Pietá". Pietá on asetelma, jossa Maria pitää sylissään ristiltä otettua Jeesusta. Nimi herättää kysymyksiä esityksen mielialasta, tyylistä ja uskonnollisesta pyrkimyksestä.

Onko vuoteessa makaava mies Kristus? Vai onko hän muovipatsas? Vai tavallinen mies? Milloin (Ma)Ria ottaa hänet syliinsä? Vai ottaako ollenkaan? Alussa näyttää siltä, että Ria päinvastoin retkottaa pian poikittain miehen päällä reteän surumielisesti. Tuleeko tunnelmasta groteski? Vai onko mielialana sittenkin sääli ja sävellajina valitus? Onko aamutapahtumien taustalla kärsimysnäytelmä?

Teatteri tiivistyy yhteiskunnassa

Kanadalainen sosiologi Erving Goffman (1922-1982) sanoo, että teatterin ja muun yhteiskunnan ero on siinä, miten yleisö sijoitetaan. Teatterissa yksi näyttelijä esittää itsensä roolihenkilön muodossa toisten näyttelijöiden esiin tuomille roolihenkilöille ja yleisö muodostaa kolmannen osapuolen.

Teatterin ulkopuolella yleisö on vain ihmisten sisällä. Teatterissa on yleisöä myös katsomossa. Molemmissa tapauksissa toiminta tapahtuu yleisöä varten, sen kunniaksi.

Pietá jatkaa Goffmanin ajatusta ja näyttää, miten arkielämä puristaa teatteria vielä kahdesta yhdeksi. Kun Ria määrittelee itseään ja tilannettaan, suunnittele suhteitaan ja tekee päätöksiään yksin, hän ottaa ihmisiä sisälleen ja keskustelee heidän kanssaan sisäänsä puristuneen yleisön kuullen.

Ria jymäyttää itseään ja yrittää jymäyttää sisäistä yleisöäänkin. Mutta Uitto ei anna armoa, vaan kuorii Riaa kerros kerrokselta ja jättää kaikki kuoret näkyviin. Rian tragiikka näyttää liittyvän uranaisen uraan, mutta Uitto riisuu häntä niin uupumattoman liikuttavasti, että kaikki koskettaa myös meitä, jotka teemme mielekkäämpää, tai ainakin vähemmän vahingollista työtä kuin business-väki.

Uitto tuo Tammerin huoneessa istuvan yleisön askele askeleelta lähemmäksi Rian sisäistä yleisöä. Meistä rupeaa tuntumaan, että groteski Business-Ria toimii sittenkin saman sisäisen yleisön mieliksi kuin mekin. Mutta mikä on yhteinen yleisömme?

Politiikka purkautuu teatterissa

Sisäinen yleisö on politiikan kohtalon kysymys. Esimerkiksi arjalaisen rodun puhtaus, Jumala, raha ja työväenluokan yleismaailmallinen tehtävä toimivat 1900-luvulla vaikutusvaltaisina sisäisyleisöinä. Joissakin tilanteissa ihmisillä oli mahdollisuus valita yleisönsä.

Uitto näyttelee Tammerin huoneessa monelle eri yleisölle ja tekee sen monella tavalla. Hän näyttelee huoneen nurkassa istuville ihmisille ja alakerrassa istuvalle, huoneeseen näkymättömälle yleisölle. Mutta ennen kaikkea hän näyttelee Rian sisäisille yleisöille. Ura-Rian yleisönä ei ehkä ollut alunperin raha, vaan jokin sellainen, jota voisi kutsua "menestykseksi".

Nyt Ria on tulemassa siihen tulokseen, että sisäiseen katsomoon olisi hyvä saada istumaan uusia tyyppejä.

Pietá panee ajattelemaan, että Rain olisi parasta valita Jumala. Vaikeus on siinä, että kun Jumala on valittu, niin silloin ei ole valittu vielä mitään määrätynlaista olevaista. Jos Jumala ymmärretään joksikin tunnetuksi olioksi, niin se joutuu kilpailemaan muiden olevaisten kanssa ja voi joutua esimerkiksi rodun, rahan tai työväenluokan tehtävän palvelijaksi. Jumala pärjäisi parhaiten, jos hän olisi pelkkä ei-mikään.

Goffmanin dramaturgisen sosiologian näkökulmasta politiikka on puristettua teatteria. Teatteri on puolestaan purettua politiikkaa. Pietá purkaa yhteiskuntaa tavalla, joka saattaa tuntua liian komplisoidulta. Näytelmä nähdään elävänä intiimiteatterina sekä suorana, aikaisemmin kuvattua materiaali elokuvamaisesti mukaan miksaavana videoesityksenä.

Esityksessä on myös kuunnelmanomainen aspekti. Se erottuu ja toimii, vaikka Uiton suurenmoinen gestiikka ja mimiikka täyttävät huoneen. Ja mikä tärkeintä: Astrid Saalbachin kirjoittama monologi on itsessään monikerroksinen. Tuloksena ei kuitenkaan ole sekasotkua, vaan sopusuhtainen, klassisen ehyt teos.

Tammerin nurkassa aistii helposti onnistumisen syyn. Hilkka Hyttisen ohjaaman työryhmän innostuksen ja työn huolellisuuden tuntee kaikessa. Tärkeintä on taas kerran asenne.

Tanskalainen teatterifilosofi Søren Kierkegaard (1813-1855) sanoo, että ihminen saa lähimmän kosketuksen Jumalaan huumorissa. Huumorissa ihminen paljastuu hetkeksi omaksi itsekseen. Näin käy, kun lörpöttelyistä koostuvat suojaukset raottuvat ja päälle ei jää hetkeksi muuta kuin ei-mikään. Tammerin Pietá raottelee ihmisen verhoja traagisen riemastuttavasti ja johdattaa hänet huvittuneesti vakavien asioiden hyvälle tielle.

Pertti Julkunen

{stars}Project pH6 -työryhmä, Sokos Hotel Tammeri
Astrid Saalbach: Pietá
Käännös: Hilkka Hyttinen ja Pirkko Uitto Ohjaus: Hilkka Hyttinen Rooleissa: Pirkko Uitto
Visualisointi: Ingvill Fossheim
Videoteoksen suunnittelu: Paula Lehtonen ja Hilkka Hyttinen Videoteoksen ohjaus ja kuvaus: Paula Lehtonen Äänisuunnittelu: Antti Kurra{/stars}