Turistin silmin

Joku lukijoistani muistanee, että pelkäsin konfliktia ja toisaalta ihailin virolaisten  voimaa vaalia omaa kulttuuriaan rautaisen ikeen alla, kun he sadan miliisin silmäparin valvomina sytyttivät kynttilöitä kansalliskirjailijansa haudalle,  samanaikaisesti kun sinfoniaorkesteri soitti Estoniassa konserttia, jota ei pitänyt järjestää.  Vaikka koko maailma näki Euroopan kahtiajaon ikuisena, virolaiset uskoivat itsenäisyyteensä.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla, kun punalippu liehui itsevarmana  Toompeanmäellä, kaivoskaupungin opettajat puhuivat tulevaisuudesta sävyyn "...kun me kohta taas olemme itsenäiset".  Silloisessa reaalimaailmassa se vaikutti  uskaliaalta.  

Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin Suomen ulkoministeriön edustaja lausui tarjoamallaan iltapalalla huolensa siitä, että taloudellinen menestys oli jakamassa kahleistaan vapautuneen kansan kahtia.  Rohkealla päättäväisyydellään maalle itsenäisyyden hankkinut sukupolvi oli sysätty syrjään. Nuoret pyrkyrit löivät tahtia.

Viron nopea taloudellinen nousu on ollut kenen tahansa havaittavissa.  Onneksi virolaiset itsenäisinäkin vaalivat rakennuskulttuuristaan.  Muutoin jokainen menestyksestä otteen saanut kaupunkikeskusta kasvaisi toinen toisensa viereen kymmenkerroksisia, lasiseinäisiä bisnessenttereitä kuin Tallinna kuunaan.

Pärnun kylpyläkaupungin rantakorttelia tukikohtana pitäen yritin päivittää kuvaani virolaisesta elämänmenosta.

Ensimmäinen havainto on se, että irtiotto neuvostoajasta olisi ilman pronssipatsaskiistaakin ollut kaikille selvää.  Patsaskiistasta jäi provokaation maku.

Mutta toisaalta, kun vielä yhdeksänkymmentäluvulla venäjää äidinkielenään puhuvat vetäytyivät huomaamattaan omaan seuraansa, nyt tämä ilmiö näyttää vähitellen hälventyvän.  Venäläinen geeniperimä ei ole menestymisen este.

Työtä tehdään lujasti.  Tulokset näkyvät..

Menestyksellä on hintansa.  Jos pienen kaupungin kylpyläyrittäjä haluaa nuorentaa henkilökuntansa,  hän panee työsuhteen jatkumisen ehdoksi ruotsinkielen taidon ja antaa lyhyen ajan kielitaidon osoittamiseen.  Laman nimissä taivutaan palkkojen alentamiseen ja lähes mihin tahansa.  

Yleisesti ottaen ainakin kaupunkikeskuksissa uskotaan tulevaisuuteen ja puhalletaan samaan hiileen.  Jos henkilökohtainen talous ahdistaa, tehdään enemmän työtä,  kahtakin työltä.

Viron etelärannikko varmaankin ottaa osansa nyt Välimerellä lomailevista. Pärnusta etelään on kymmeniä kilometrejä lähes koskemattomia hiekkarantoja. Saarilla aika on romanttisella tavalla pysähtynyt .   Helsingistä tai vaikka Pariisista Pärnuun on muutaman tunnin matka.

Turismi voisi olla se leivänjatke, joka autioituneelta maaseudulta puuttuu. . Maanomistuksen uusjako kuihdutti Viron maataloustulon puoleentoista prosenttiin kansantulosta.  Ei oikein arvaa edes kysyä,  millä suljetun kalastuskolhoosin ihmiset tulevat toimeen pari vuosikymmentä rapistuneissa kerrostaloissaan.   Ei sitä tunnu tietävän suomalaisista kaivoksista pesämunansa hankkinut leirintäyrittäjäkään.

Toisin kuin meidän hallituksemme, Viron hallitus on johdonmukaisesti välttänyt tolkutonta velkaantumista.  Se ei ole ottanut velkaa verojen alentamiseen.  Kun kasvu alkaa,  valtiolla on hyvä lähtöruutu.  Jos kilpailun sääntöjä ei muuteta, tasavero, pienet eläkkeet ja vaatimaton sosiaaliturva eivät välttämättä lupaa kaikille hyvää.

Olen tietoisesti välttänyt kannanottoja tieliikenteeseen.  Siinä asiassa kun on niin kovin paljon toinen toisiaan viisaampia asiantuntijoita. Nyt en voi mieltäni malta.  

Liikennekulttuurissa virolaiset ovat sukupolven nuorempia, mutta kaksi meitä edellä.  

Jos on ajanut vaikka Tallinnasta Tarttoon, tai Pärnusta Riikaan, sen kokemuksen jälkeen perjantai-ilta Helsinki - Heinola moottoritiellä on järkytys.

Hävettää.


- Erkki Kanerva -