Maittavia maileja Amerikan piirakkaa

–Ei tuottanut pettymystä. Maisemat ovat upeita, ja ihmiset hirvittävän ystävällisiä. Sitä yllättyy, miten paljon erilaisuutta ja vastakohtia yhteen maahan, vaikkakin isoon sellaiseen, mahtuu, kuvailee kotkalainen Juha Anttila viime heinäkuista matkaansa halki maailman ehkä kuuluisimman tien.

Chicagosta Los Angelesiin kulkeva Route 66 ei ole Stevecon pääluottamusmiehenä tunnetuksi tulleelle Anttilalle mikä tahansa tie.

–Satuin näkemään lapsena jonkun dokumentin, jossa kuljettiin Route 66:n maisemissa. Silloin päätin, että tuonne minä vielä menen. Nyt se haave on sitten toteutettu, Anttila huokaa.

Vieressä istuva Anttilan puoliso, Ea Mannerkorpi nyökkäilee, että juuri näin oli ja tapakin oli hyvin ”miehen mukainen”.

–Juhan periaate oli, että senttiäkään tiestä ei jää meiltä kokematta. Kun sitten jouduimme usein etsiskelemään pitkiäkin aikoja 66-tietä isoissa kaupungeissa, kertyi mittariin varmaankin ylimääräiset tuhatkunta mailia, Mannerkorpi naurahtaa.

Naisen tapa on toinen.

–Olemme aiemmin matkanneet minun toiveideni mukaisesti USA:n länsirannikkoa kulkevan tien 101 läpi. Se oli puolestaan poukkoilua tieltä sinne tänne fiilisten ja maisemien mukaan ja viipyilyä eri paikoissa, hän vertaa.

Neljän viikon lomansa Valtatie 66:lle omistanut pariskunta kertoo valmistautuneensa matkaan aika vähäisesti.

–Varasimme lennot Chicagoon, auton ja ensimmäisen yön hotellimajoituksen. Lisäksi hankimme Route 66:n virallisen kartan. Se osoittautuikin parhaaksi kartaksi, kun niitä sittemmin useamman hankimme, Anttila sanoo.

Kahdeksan osavaltion halki kulkevalla valtatiellä on pituutta yli 2 400 maila eli noin 3 900 kilometriä. Minkäänlaista päivämatkatavoitetta pariskunta ei kuitenkaan itselleen asettanut.

–Lyhyin päivämatkamme oli varmaankin 50 mailin verran ja matkalla mahtui lepopäiviä. Ajelimme sen mukaan, mitä kiinnostavaa matkan varrella eteen sattui, Mannerkorpi kertoo.

Pitkän matkan varrella on totta kai pitkiä ja tylsiä osuuksia, joissa maisema ei juurikaan vaihdu eivätkä uinuvat pikkukaupungit tarjoa juuri mitään kiinnostavaa tekemistä.

–Silloin tuli ajettua yhtä soittoa pitkiäkin päivämatkoja, Anttila sanoo.

Mutta kokonaisuutena matka Illinoisista suurilta järviltä etelän hiekka-aavikoille ja edelleen Kalifornian lämpöön Tyynen Valtameren rannalle tietää vaihtuvia maisemia, erilaisia elämäntapoja, kokemuksia laidasta laitaan. Vaikka tietää suunnilleen, mitä on luvassa, tajuaa esimerkiksi nähtävyyksien mittasuhteet vasta paikan päällä.

–Jos sieltä upeimmasta päästä lähtee, niin on Grand Canyon aivan uskomaton. Se on nähtävä ymmärtääkseen, miten valtava se on, Anttila mainitsee.

Autojen paratiisissa kaikki pelaa

Cadillacilla matkaa tehneet kotkalaiset huomasivat, että autoilijoiden paratiisiksi luonnehdittu Yhdysvallat on sitä myös arjessa.

–Polttoaine on halpaa. Laskeskelin, että meiltä meni vain noin 220 dollaria rahaa bensaan. Sillä hinnalla, joka menee minulta Suomessa viiteen Helsingin reissuun, ajelin siellä Valtatie 66:n päästä päähän, Anttila vertaa.

Myös auton vuokra oli edullinen eikä isoa ongelmaa tullut siitäkään, kun pariskunnan Cadillac sanoi itsensä irti kutakuinkin matkan puolivälissä.

–Yksi ystävällinen  mies soitti ongelmastamme autovuokraamoon, josta olisi tuotu uusi auto toiveiden mukaan paikan päälle. Kun se olisi kuitenkin kestänyt jonkin aikaa, sinnittelimme autollamme vuokraamoon, ja saimme kätevästi tilalle toisen, Anttila kertoo.

–Asia ei olisi ollut kuitenkaan niin yksinkertainen, ellei meillä olisi ollut sadan taalan maksanutta vakuutusta. Se korvasi naarmut ja muut mahdolliset autolle aiheutuvat vauriot. Sellainen kannattaa ehdottomasti ottaa, kun USA:ssa ajelee, Mannerkorpi lisää.

(...)

 Ruote 66:n varrella on totuttu eurooppalaisiin turisteihin, joten pienissä kylissäkään ei katsota pitkään, kun raitille ilmestyy vierasta väkeä.

–Vain minun hiusteni punainen väri oli jotakin, jota siellä ei lakattu hämmästelemästä. Ilmeisesti siellä ei jostakin syystä ole naisilla punaisia hiuksia, vaikka erilaisia porkkanapäitä näkyi, Mannerkorpi kertoo.

Ystävällisyyden ohella suomalaiset noteerasivat myös amerikkalaisten pinnallisuuden.

–Mutta se pinnallisuuskin on ihan ok juttu, kun sen yhdistää leikkimielisyyteen. Siellä ei oteta asioita lainkaan niin vakavasti kuin vaikkapa meillä Suomessa, Anttila sanoo.

Huolettomuus tulee esiin esimerkiksi siinä, miten amerikkalaisilla on tapana julistaa joka puolella milloin mikäkin asia suurimmaksi maailmassa.

–”Biggest tai largest in the world” voidaan julistaa aika surutta ja isoahan siellä moni onkin. Eikä ole varmaankaan kovin tärkeä juttu kenellekään, pitääkö se väite lopulta paikkansa, Mannerkorpi päättelee.

(...)

Kustannukset itsestä kiinni

Autoilu on USA:ssa halpaa, ruoka maksaa sen mitä Suomessa ja majoittua voi halvasti tai kalliimmin.

–Casinoissa selviää halvalla, kun ei pelaa. Meilläkin maksoi Las Vegasissa yö 36 euroa. Suurin kustanuserä ovat lennot rapakon taakse, Anttila kertoo.

Tällä kertaa Anttilan ja Mannerkorven matkaan tuli ”jonkin verran” ylimääristä hintaa, kun pariskunta huomasi Los Angelesiin päästyään, että matka sujui joutuisasti ja lomaa oli yhä jäljelle.

–Ehdotin, että pyörähdetäänpä Hawaijilla, kun niin lähellä oltiin eikä erikseen tulisi kuitenkaan koskaan mentyä. Niin me sitten piipahdettiin, Anttila sanoo.

Vaan se on jo eri tarina se.

KUVAT: JUHA ANTTILA
TEKSTI: REIJO HÄMÄLÄINEN

Lue matkakertomus kokonaisuudessaan VIIKKO-ETEENPÄIN paperiversiosta 2.9.2010.