Näkökulmakysymyksiä

Presidentti Mauno Koivisto on todennut, että kaikki, jotka ovat työkseen tekemisissä suurten rahojen kanssa saavat sielulleen vamman. Siltä näyttää. Kaikkien ahneiden ja itsekkäiden sankari ja vaikutusvaltaisin suojeluspyhimys Raimo Sailas on taas jyrähtänyt ja julistanut totuutta niin, että itkuksi pistää.

Tällä kertaa Sailas on suvainnut lukea madonluvut lähialueyhteistyölle, jota hän pitää turhana kulunkina ja ilmeisesti muutenkin joutavanpäiväisenä harrastuksena. Eikä Sailas ole yksin.

Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa pysyi hädin tuskin nahkoissaan viime viikolla ylistäessään Sailaksen osuvaa argumentointia ja rohkeutta sanoa ääneen totuuksia, joista toimittajatkin häveliäästi vaikenevat (ilmeisesti eivät osaa päättää, ketä olisi milloinkin viisainta nuoleskella).  

Lyhyesti sanottuna sen paremmin Sailas kuin Koivumaakaan eivät tajua, miksi Suomi tuhlaa rahojaan - tai EU:n kautta kierrätettyjä rahoja - juuri Venäjän auttamiseen. Että puhuttaisiin viimeisen päälle kansaan menevää kieltä, pitää tietysti ihmetellä nimenomaan RIKKAAN, jos ei suorastaan UPPOrikkaan Venäjän auttamista.

Omaperäisyyspisteitä tällä upporikkaan auttamisesta puhumisella ei saa, mutta tori- ja kuppilakokouksien suosion se kyllä takaa. Varsinkin, jos samaan hengenvetoon muistutetaan sodissa annetusta uhrista ja tiedetään siitäkin sanoa pilkuntarkkuudella, mihin uhrin antaneet uhrinsa tarkoittivat ja mihin eivät. Noo, näin pitkälle menevästä kansan kosiskelusta ei sentään Sailasta tai Koivumaatakaan pidä kiitellä.

Kiitos edes siitä.

Jotenkin vielä tajuan, jos joku Sailaksen tapainen, rahamassien vahtimiseen erikoistunut paperien pyörittelijä ei Helsingin perukoilta maailmaa tarkkaillessaan näekään ihmisiä heidän arkensa keskellä sen paremmin Pohjois- kuin Venäjän Karjalassa eikä siis tajua alkuunkaan, mistä lähialueyhteistyössä on kyse. Koivumaan kohdalla tämä on täysin käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta oman levikkialueen asioiden ymmärtämättömyyttä.

Muutamaa lähialueyhteistyöhanketta seuranneena voin sanoa, että se on työtä, joka myös antaa. Se antaa puhdasta hyötyäkin myös taloudellisen päävastuun kantavalle osapuolelle eli suomalaisille, mutta paljon enemmän sellaista hyvää, mitä ei rahassa voi mitata. Sen takia se kai Sailaksen ymmärryksen yli meneekin. Murheellista, murheellista.

Pohjois-Karjalassa on monta todellista tekijää tällä alalla ja heillä olisi varmasti paljonkin sanottavaa niin Sailakselle kuin Koivumaallekin.

Heitän vinkin jollekin sopivalle taholle, vaikka Pohjois-Karjalan sanomalehtimiesyhdistykselle, että kootkaa keskusteluryhmä, jossa istuvat ainakin Leena Sopanen, Jorma Parviainen, Reino Sihvola ja Matti Mikkonen ja kuunnelkaa, mitä, miksi ja miten on tehty ja mitä tuloksia on saatu aikaan. He ovat nähneet tarpeen, tehtävän, keinot ja myös ihmisen kaiken keskellä. Mikä onkin tärkeintä, mitä ilman kaikki työ ja toimeliaisuus on aina turhuutta ja tuulen tavoitelua.

Pohtia sopii meidän jokaisen - ei vähiten Sailaksen - vanhaa kunnon maantieteellistä faktaa: me olemme Venäjän rajanaapuri ja naapurina meistä suurin osa haluaa olla jatkossakin. Joka ikinen pennin jetinki, joka on laitettu ihmisten arkea helpottavaan ja auttavaan humaaniin työhön ja siinä samalla kansalaisyhteiskunnan ja demokratian rakentumiseen Venäjän Karjalassa, on meidän itärajan eläjien näkökulmasta katsottuna mennyt parempaan ja tehokkaampaan käyttöön kuin esimerkiksi sotilaalliseen puolustukseen syydettävät miljoonat.

Sailas ei ehkä tajua sitäkään, että Karjalan Tasavallan pääkaupunki Petroskoi on pohjoiskarjalaisia lähempänä kuin Helsinki. Aika moni meistä käyttää Karjalan Tasavallan teitä huomattavasti enemmän ja useammin kuin vaikkapa Helsingin metroa. Kummankohan kunto siis on meille tärkeämpi asia? Niin on myös kivenheiton päässä meistä olevien Karjalan kylien elämän- ja elintasolla meidän turvallisuutemme ja mukavuutemme kannalta enemmän merkitystä kuin vaikkapa Itä-Helsingin. Laatokka on meitä lähempänä kuin Itämeri. Ynnä muuta, ynnä muuta. Vilkaisu karttaan voisi selventää monta asiaa.

Elämä, toveri Sailas, on aina näkökulmakysymys. Eikä Helsingin näkökulma ole ainoa oikea. Eikä aina oikea ensinkään.

Leila M. Luukkainen