Kaksi Suomea

PÄIN NÄKÖÄ
"Meillä suomalaisilla ei ole ollut tapana hyväksyä mukisematta mitä tahansa selityksiä harmittaville asioille. Sen verran monisyinen juttu tämä globaali markkinatalous kuitenkin on, että siihen liittyvät 'lainalaisuudet' ja pakot taitavat jäädä meiltä tarkistamatta ja selvittämättä. Riittää, että joku on antanut pahalle nimen, jota voi toistaa"

”Nyt elämme sellaisessa Suomessa, jossa kansainvälinen turvallisuus haastaa, globalisaatio pakottaa, kansainvälinen kilpailukyky edellyttää ja EU vaatii. Siihen pitää sopeutua.”

Edellä oleva on lainaus toimittaja Hannu Taanilan tekstistä ”Miten minusta tuli kekkoslainen” UKK-Seuran uusimmasta vuosikirjasta. Kirjoituksen yksi ja kirjoittajan mielestä ehkä tärkein viesti lienee se, ettei Suomella ole enää omaa ulkopolitiikkaa, ja kun sitä ei ole, ei sillä ole myöskään omaa sisäpolitiikkaa – eikä siis itsenäisyyttä.

Olen kutakuinkin varma, että iso joukko ja ehkäpä enemmistö suomalaisista jakaa Taanilan tuntemukset ja näkemyksen. Vaikka kansalaisilta puuttuu useimmiten johtopäätöksiinsä tarvittava tietämys päätösten taustoista, tunnistamme ja hyväksymme Taanilan tekstin. Taanilan pakot ja muut ikävät verbit ovat näet meille päivittäistä kaurapuuroa, tuttuakin tutumpaa hokemaa.

1980-luvun jälkeinen maapalloistuminen on merkinnyt meistä monille pääsääntöisesti kielteisiä muutoksia. Ja jos muutoksen kuten työpaikan menettämisen takana onkin ollut muita kuin globalisaatioon kytkeytyviä syitä, on omistajien ahneuden, pomon typeryyden ja pääjohtajan laiskuuden voinut pistää ties kuinka monet kerrat unionin, markkinoiden tai ties minkä salaperäisen voiman piikkiin.

Meillä suomalaisilla ei ole ollut tapana hyväksyä mukisematta mitä tahansa selityksiä harmittaville asioille. Sen verran monisyinen juttu tämä globaali markkinatalous kuitenkin on, että siihen liittyvät ”lainalaisuudet” ja pakot taitavat jäädä meiltä tarkistamatta ja selvittämättä. Riittää, että joku on antanut pahalle nimen, jota voi toistaa.

”Rakastakaamme ja rakentakaamme Eurooppaa enemmän. Voimamme on yhtenäisyydessä ja erilaisuudessa yhtäaikaa. Tehdään Eurooppa-projektista kaikkien kansalaisten oma projekti tutustumalla toisiimme, kulttuurien moninaisuuteen ja näin samalla myös siihen, mikä yhdistää”.

Yllä oleva Suomen Pankin johtokunnan jäsenen Sinikka Salon tunnustus rakkautensa kohteesta Euroopasta (HS 8.8.) on mahdollinen varmaankin sille suomalaiselle, jolle yhdentyvä Eurooppa ja globalisaatio tuntuvat avaavan yhä uusia ovia, mahdollisuuksia.

Osa meistä 1960- ja 1970-luvun nuorista, jotka reissasimme rinkka selässä junilla ympäri Eurooppaa paljon ennen tätä median interrail-sukupolveksi nimeämää Mari Kiviniemen ikäluokkaa, voimme jakaa hyvinkin Salon myönteiset fiilikset kansojen kohtaamisesta.

Selvää myös meille kuitenkin on, ettei yhdentyvä maailma aukene kaikille suomalaisille hyvänä ja kannatettavana juttuna. Pikemminkin on niin, että suomalaisen kansainvälistymisen kertomus on ollut jo vuosikymmenet EFTA-, EEC- ja SEV-sopimuksista alkaen marssia alakulon ja taipumisen teitä pitkin. Kuin aasia narusta on suomalaista saanut vetää ja härnätä kepillä ja porkkanalla, jotta syrjäinen kansa olisi ollut askel askeleelta yhä valmiimpi kansainväliseen kanssakäymiseen.

Kun Suomi käy nyt ulkomaalaiskeskustelua, astuvat puheissa ja mietteissä esiin kaksi Suomea, jotka ovat eläneet sisäkkäin pitkään ja jotka eivät tunne puoluerajoja.

Ne joille kansainvälisyys on näyttäytynyt henkilökohtaisestikin myönteisenä asiana ja jotka ovat voineet ottaa aktiivisen roolin muutoksen subjekteina, ottavat myös maahanmuuton avoimesti vastaan haasteena ja mahdollisuutena. Ne, joiden osana on ollut olla globalisaation menettäjiä, kokevat myös maahanmuuton uudeksi uhkaksi.

Ja vaikka median puolueohjelmiin tutustumattomat politiikan journalistit miten yrittävät vakuuttaa kertomuksillaan perussuomalaisista, joilla olisi aloite ulkomaalaiskeskustelussa ja joita muut muka ovat peesanneet, niin minua se tarina ei ole vakuuttanut eikä vakuuta vähääkään. Sille tarinallehan ei ole itse asiassa muita perusteluita kuin se, että Soini sanoi niin. Se ei puolestaan todista muuta kuin sen, että Soini sanoi niin