Eikö se ole onnea?

Ystäviään ihminen saa kiittää monesta. Milloin eteen tulee jotain mielenkiintoista, milloin hyödyllistä, milloin hauskaa vain siksi, että joku ystävä esittelee, pyytää, innostaa tai hiertää lähtemään mukaan. Näkemään, kokemaan, jopa tekemään jotain, mikä ei olisi omaan päähän pälkähtänytkään.

Tämmöisellä elämänrikastusreissulla olin taas viime viikolla. Joensuu oli jongleeraavan maailman keskipisteenä koko viikon, minä siinä mukana vain päivän.

Mutta minkä päivän? Kun joskus kysytään "missä olit silloin, kun Liperissä tehtiin kesän -10  lämpöennätys?", vastaan aikailematta, että Joensuun Areenassa talkooapulaisena täyttämässä hirmu läjän juusto- ja kinkkusämpylöitä sekä vähäisemmän määrän vastaavia ruisleipäpaloja jonglöörien syötäväksi.

Nyt eläytyvä lukija näkee silmissään, miten kinkut, kurkut, paprikat ja juustosiivut viuhuvat ilmassa ja tehtyään ensin hämmästyttäviä silmukoita ja kaaria läjähtelevät säntillisesti paikoilleen palasten väliin. Ja kuinka talkooapulainen sitten kuljettaa valmiit syötävät niiden valmistuspaikalta itse kahvilaan viskellen niitä äsken mainitulla tavalla.

Sillä miten muuten voisi jonglöörien eväitä käsitellä niiden arvon mukaisesti?

Mutta ei. Paitsi, että minua ohjaa hygieniapassin suorittaneen henkilön vakava suhtautuminen ruokatarvikkeisiin ja ruuan tarjoiluun, on jonglööritaidoissani niin merkittäviä puutteita, etten toden totta yrittänytkään mitään temppua vaan koetin vain arkisesti saada pidettyä kylmäketjun mahdollisimman aukottomana.

Kaverina minulla oli jonkin aikaa akrobaattivoimistelija Turusta. Ei hänkään temppuillut, mutta kyllä minua sentään vähän jäi harmittamaan, etten kysynyt, kävisikö sämpylän voitelu mitenkään päinsä, jos vaikka vasen jalka olisi sipaistuna niskan taakse. Saatoin hukata "once in lifetime" -hetkeni tässä asiassa.  

No mutta eihän tässä kaikki. Luultavasti juuri silloin, kun tuo maaginen lukema 37,2 mitattiin Joensuun lentokentällä, olin kenties kuumimmassa paikassa, mihin tänä kesänä voin joutua - vaikka mittari olisi näyttänyt nollaa.

Minut nimittäin tempaistiin käsittääkseni jonkun väärinkäsityksen vuoksi yllättäen ja varoittamatta hoitamaan ulkoalueen grilliä.

Grillinpitäjän oli välttämättä päästävä käymään tukussa ja minä olin ilmeisesti ainoa, joka jouti irrottaa tähän hommaan. Sanoisin, että tilanteen on pitänyt olla syvän epätoivoinen. En ole ollut minkäänlaisessa grillissä hetkeäkään töissä. Kotoisetkin grillaustaitoni rajoittuvat halsterissa paistettuihin makkaroihin ja voileipiin. Nekään eivät aina onnistu.

Hiki kihahti pintaan, kun grillitäti kahden minuutin koulutuksen päätteeksi lähti ja sanoi vain pois juostessaan johonkin kysymykseeni, että kyllä tuon osaat, kun olet ennenkin tehnyt. Hyvä tavaton, grillinpitäjä luuli, että olen varsinainen grillihai ja siis tietämättään jätti leipäpuunsa tumpelon käsiin!

Siitä alkoi yksi elämäni pisimpiä kolmevarttisia. Kaikeksi onneksi monia tarpeita puuttui eikä hampurilaisia voinut edes yrittää tehdä. Ranskalaisia perunoita en yrköillytkään tekeväni, kun en tiennyt, miten rasvakeitin toimii. Niinpä siis myin valmiita sämpylöitä ja käryytin panniineja, minkä parhaaksi taisin. Pullan ja kahvin sentään myin vankalla ammattitaidolla.

Asiakkaat olivat pitkämielisiä ja suvaitsevaisia, joten menihän se siinä, mutta sen vaan sanon, että olkaa kiitollisia, kun seuraavan kerran nakkarilla asioidessanne saatte asiantuntevaa palvelua. Tai missä tahansa. Ja senkin sanon, että olkaa pitkämielisiä ja suvaitsevaisia, jos ette saa ja jos se johtuu siitä, että joku poloinen on ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Mutta niin stressaava kuin ensimmäinen grillikokemukseni olikin, oli se myös sykähdyttävä. Tuntui aivan juhlalliselta nähdä, kuinka ihka ensimmäinen panniinini alkoi hävitä jäntevän jonglöörinuorukaisen nälkäisiin uumeniin. "That´s my very first panini", en malttanut olla huudahtamatta ja tuo kaunissieluinen ihminen hymyili ja vakuutti, että "It´s very good".  Ah - eikö se ole onnea?

Leila M. Luukkainen