Näyttelijyyden kyykäärmeen puraisema

Polkujensa valinnoista Hurmetta pitää kiittää hyvästä suuntavaistosta, mutta hänen perustamalleen, Aleksis Kiven ja Volter Kilven teksteihin keskittyvälle Nälkäteatterille kirjoittamansa ja ohjaamansa Fosforinhohtoinen lurjus lienee aiheena osunut eteen sattumalta, Volter Kilpi -töiden sivujuonteena.

Kaukana Nälkäteatterin perustalta ei toki olla, sillä näytelmän päähenkilö eli juuri tämä ”fosforinhohtoinen lurjus” on Volter Kilven unholaan painunut näyttelijäveli Eero Kilpi (1878-1954).

Hän teki pitkän, yli 40-vuotisen varsin maineettoman uran Kansallisteatterissa uurastaen pääasiassa toinen toistaan vaatimattomimmissa sivurooleissa. Kaksi kertaa hän pääsi päärooliin, Wecksellin Daniel Hjortin nimiroolissa ja Shakespearen Hamletina. Molemmat olivat taiteellisesti enempi tai vähempi floppeja, ”tiesin Hamletinkin suunnan, mutta en löytänyt perille” tunnustaa Eero Kilpi näytelmässä.

Näytelmän otsikon mukaisen epiteetin Eero Kilpi sai itseltään Aaro Hellaakoskelta, joka kirjoitti vuonna 1920 Kiven Nummisuutareista ja Kilven Sakari-enon roolista Aika-lehteen. Nimityksellä hän tarkoitti hyvää, valovoimaista ketkun sivuroolia, joka omalla antisankaruudellaan sähköistää koko näytelmää. Toinen samankaltainen ”menestys” osui Kilven kohdalle Shakespearen Loppiaisaaton kaiken ilon tappamiseen luontuvana palvelija Malvoliona.

Juha Hurmeen näytelmätekstin päämateriaalina on Eero Kilven pojan Hanneksen näyttelijä-isästään kirjoittama elämäkerta Kutsumustietoinen rooli, eli pohjat tulevat kohteen läheltä, mutta rehellisesti. Esimerkiksi näin: ”Kouluvuosina joskus suorastaan kauhistelin isäni tietämättömyyttä, häneltä oli turha kysyä niin sanotuista yleisistä asioista. En silloin tajunnut enkä osannut arvostaa sitä, mitä kaikkea hän tiesi ihmisestä ja elämästä.”

Tragikomedian ytimessä

Fosforinhohtoinen lurjus vie näytelmänä aivan tragikomedian ytimeen. Määrettähän käytetään luonnehdintana tuhlailevasti, usein silloin, kun ei tiedetä tai osata päättää, onko joku esitys tai hahmo vakava vai hauska.

Juha-Pekka Mikkolan (joka muuten on oikeasti Kilpien etäisempi sukulainen) huikaisevan intensiteetin koko näytelmän tiiviin 40 minuutin keston ylläpitävä roolityö on tragikomiikkaa ihan aidosti. Hän tekee Eero Kilven vakavasta ja vähän ylinöyrästä, mutta ”näyttelijyyden kyykäärmeen puraisemasta” (Eero Kilven oma luonnehdinta) näyttelijähahmosta katsojan silmissä hauskankin, mutta missään vaiheessa sitä sellaiseksi pakottamatta.

Naama pysyy peruslukemilla kuin hyvällä koomikolla tai komedianäyttelijällä ainakin. Mikkola kaivaa esittämisellään väkisin esiin myös katsojan myötätunnon, saa ihmettelemään, voiko Kilven kaltaista äärikeskinkertaisuutta olla olemassakaan. Ilmeisesti voi, siitä kielivät näytelmän esitepaperin aikalaislausunnotkin.

Fosforinhohtoinen lurjus on mitaltaan pieni, mutta sisällöltään suuri näytelmä. Sen olisi pitänyt kuulua pakolliseksi katsottavaksi kaikille Tampereen festivaalille saapuville alan ammattilaisille. Ei Eero Kilven teatterihistoriallinen osa ehkä niin eilispäivää ole kuin helposti ajaudumme kuvittelemaan.

Rolf Bamberg
Uutispäivä Demari, Tampere