Ihmisyydessä on voimaa

Ylen ykkösellä on nyt heinäkuun ajan käsitelty karjalaisuutta sillä tyynellä asiallisuudella, joka  tuolle radiotaajuudelle ominaista on .  Ennakkotiedon mukaan  YLE - Teemalla alkaa elokuussa kahdeksanosainen sarja Venäjän halki 30 päivässä. Matkaa tekevän näyttelijä Ville Haapasalon kirjoitetaan liennyttävän ennakkoluuloja venäläisyyttä kohtaan.

Minulle karjalaisuuteen liittyvät ennakkoluulot havainnollistuivat vasta joskus kahdeksankymmentäluvulla Paavo Liskin ohjaamassa Bomban kesäteatterin vaikuttavassa evakkotien kuvauksessa.  Evakkojen syrjintä oli siihen saakka Keski-Suomessa kasvaneelle, pääkaupungin kautta tänne kulkeutuneelle täysin vieras asia.

Luulen,  että mieleen piirtyneet muistikuvani alkavat jostakin neljä-, viisikymmentäluvun taitteesta.  Siihen mennessä pienen kotikyläni väki ja sen asuttamat evakot olivat sopeutuneet tosiinsa niin, että ikäluokalleni mahdolliset ristiriidat eivät välittyneet, jos niitä lie ollutkaan.

Tietenkin tiedostimme, että muutamat sanoivat mie ja sie, mutta kukaan ei yrittänyt sitäkään selittää. Mainion kyläkauppiaan ja omalla tavallaan tarinaansa iskevän postinkantajan kuului puhua niin.  Heidän kuului sanoa mie ja sie.

Joskus yhdeksänkymmentäluvulla ostin Enon Louhiojan kirpputorilta Nyky-Karjala Oy:n kustantaman Siirtokarjalaisten tie kirjan   Tuhatsivuinen matrikkeli esittelee muun ohessa ne neljäkymmentäkaksi evakkoperhettä, jotka ovat silloin aikanaan asettuneet siihen pieneen keskisuomalaispitäjään.   Moni evakkoperheen lapsista on näköjään ollut luokkatoverini.  En minä sitä silloin tiennyt.  

Nyt myöhemmin julkaistujen aikalaisten  kirjoitusten mukaan tarkoitus on ollut  ohjata Lumijoen väkeä kuljettanut juna sille kolmen raideparin ratapihalle.  Junanohjauksessa tapahtuneen erehdyksen vuoksi se juna on mennyt jonnekin etelään.    Seuraavat junat ovat tuoneet Pyhäjärven ja Vuokselan väkeä niin, että heitä on ennen varsinaista sijoitustaan ollut siinä radan varressa alun kolmatta  tuhatta.  Ainuttakaan ristiriidaksi tulkittavaa puhetta karjalaisuudesta ei lapsuuteeni sisältynyt.   

Onko evakkojen kohtaaminen sillä kohdalla taivasta ollut niin sovinnollista, sitä en tosipuheesta tiedä.  Mahdollisia ristiriitoja ei ainakaan siirretty seuraavalle sukupolvelle. Karjala oli menetetty sodassa.  Sen takaisin saamisesta ei kiivailtu.    Rakennettiin uusien naapurien kanssa yhdessä uutta tulevaisuutta.

Jääskistä lähtenyt kyläkauppias lunasti paikkansa lupsakkuudellaan.  Tarinat elävät vieläkin.
 
Torpparien jälkeläisten ja sahatyöläisten kylässä rautatieläiset olivat arvonsa tuntevaa väkeä.  Rautatiekirjurin ylpeän rouvan kerrotaan väittäneen ostamaansa leipää vanhaksi ja  kovaksi. Kauppias teki sen, mihin kyläläisten itsetunto ei ollut yltänyt, mutta jota kaikki olivat odottaneet.

Nuorilla on  hyvät hampaat ja vanhoilla harva perse. Sie akka älä kuule rupia ruuasta reistaamaan.   

Miten minä koin karjalaisuuden, kun seitsemänkymmentäluvulla etsin Pohjois-Karjalasta lapsilleni turvallista kasvuympäristöä, sen kertomisen aika ehkä joskus  tulee.  Se aika ei ole vielä.

Ehkä jo nyt uskallan sanoa, että suhtautuminen venäläisyyteen tuntui kummalliselta.  En arvaa sano, että se oli rysävihaa, mutta kritiikittömän yksisilmäistä se usein oli
-   siis vielä seitsemänkymmentäluvulla - .  Osin siitäkin syystä ajoin kymmeniä turistiryhmiä  Leningradiin, Novgorodiin, Pihkovaan, kun naiivisti uskottelin itselleni, että onnistuisin lajin verran liennyttämään sitä asennetta. Rassasin verta nenästäni.

Odotan Ville Haapasalon matkakertomukselta  paljon.

Olen nyt lukenut jonkun vuoden Lappeenrannassa ilmestyvää, Antti Arposen  päätoimittamaa  Karjala lehteä.  Lehtenä se on kuin mehiläinen, joka ei itse tiedä että se ei voi lentää.  Että Karjala lehti edellytyksistään huolimatta tarjoaa tuhdin lukupaketin viikosta vuodesta toiseen,  osoittaa sekin, että karjalaisuudessa on jotakin sellaista yhteisöllisyyttä, johon me kaikki emme yllä.


- Erkki Kanerva -