29.07.2010 09:38 Päivitetty 29.07.2010 09:47

Jumalan sijaiset

leilakuva.jpg

"Säälimätön lääketiede pidentää parhaitten keinojen avulla kuolemisen prosessia yli kaiken luontaisen häveliäisyyden ja ihmisarvon."

Vielä minäkin laskeudun tästä kepeään kesään, kunhan muilta töiltä, toimilta ja ajattelun aiheilta kerkiän, mutta nyt en saa yllä olevaa Mika Waltarin lausetta mielestäni millään. Waltari sanoi tuon sanomisensa 1950-luvulla.

Mitähän sanoisi tämän vuosituhannen tällä vuosikymmenellä?

Kenties vain kauhistuneena sen, että eipä ole maailma miksikään muuttunut, jatkanut vain kulkuaan syvemmälle valitsemaansa suuntaan. Entistä tehokkaammin keinoin, entistä säälimättömämmin, entistä loitompana siitä, jonka joskus on voinut tunnistaa "luontaiseksi häveliäisyydeksi".

Luontainen häveliäisyys voisi olla samaa kuin pyhyyden kunnioittaminen, tai edes pyhyyden taju. Että joku on enemmän kuin osiensa summa, ettei kaikkea -varsinkaan ihmistä ja ihmiselämää - voi typistää luvuiksi tai muiksi mitattaviksi suureiksi, että vaikka ihmisruumista on helppo verrata koneeseen, se ei ole kone.

"Ja minä itse, miksi näitä mietin?" on taas kysyttävä runoilijan sanoin.

Kukapa näitä ei silloin tällöin miettisi? Tuon tuostakin kuulemme uutisista ja voimme todeta jopa omin silmin, korvin ja sisäelimin itse, että Suomen terveydenhuoltojärjestelmä alkaa olla tuhannessa kusessa, osin on jo. Ei riitä raha, ei riitä väki. Esimerkiksi neuvola, josta olemme ylpeilleet vuosikymmeniä, alkaa olla niin rapakunnossa, että häveliäisyyssyistä se varmaan pian lakkautetaan kokonaan.

Tai kouluterveydenhoito, ilkeääkö siitä päivänäössä edes puhua? Entäpä vanhustenhoito? Niiden, jotka vielä köpöttelevät, vaikkakin hissukseen, kissukseen omin ainoin ja reinoin kahvipöytään.

Samaan aikaan kuulemme uutisia uusista, tehokkaammista hoitomuodoista, lääkkeistä ja koneista, joilla ihmiselämää jatketaan siinä vaiheessa, kun se luonnollista tietään olisi hiipumassa pois, niin että kohta joka toisesta voi sanoa, kuten Vanhan Testamentin merkkihenkilöistä, että "kuoli yhdeksänsadan vuoden ikäisenä elämästä kyllänsä saaneena". Ja vähän päälle.

Niin kuin sekin ystäväni lähiomainen, joka jo korkeaan ikään ehdittyään, paljon sairasteltuaan arveli jo viimeisen hetkensä koittaneen lukuisten vaivojen ja tulehdusten kourissa. Hän toivoi jo pääsevänsä pois kivuista ja tämän elämän rasituksista aloittamaan uuden, paremman elämän, johon hän on koko elämänsä uskonut ja jota kohti kilvoitellut.

Mutta sairaalan tehojärjestelmän kynsiin jouduttuaan hänkin sai heittää hyvästit luonnolliselle toiveelleen saada kuolla pois. Se ei ole ihme eikä paheksuttavaa, että yleistulehduksen tai minkä tahansa muun aiheuttamat kovat kivut poistetaan, jos se vain on mahdollista. Niin kuuluukin tehdä, se on niin ihmisarvoisen elämän kuin kuolemankin kunnioittamista.

Mutta että vanha, väsynyt sydän jysäytetään väkipakolla toimintaan, että ihminen saadaan hengityskoneeseen, letkuryteikön keskelle makaamaan, niin että hän voi vain silmillään viestittää, että eihän tässä näin pitänyt käydä - sellaisesta voi kai jo kysyä, ketä varten, miksi, millä perusteella näin tehdään?

Eikö ihmisen, elämän ja ihmiselämän kunnioittaminen ja puolustaminen tarkoita myös sitä, että ymmärretään kuoleman välttämättömyys, sen arvokkuus ja armeliaisuus?

Tuntuu, kuin kuoleman kohtaaminen olisi kaikista vaikeinta niille, joille sen pitäisi olla luontevinta. Tuntuu siltä, että ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtimisen ammattilaiset toimivat kuin insinöörit ja kohtelevat huollettaviaan kuin koneita. Taidokkaasti ja tehokkaasti kyllä, mutta eivät kuin eläviä, tuntevia, ainutkertaisia ja arvokkaita sielullisia olentoja. Joilla on oikeus myös arvokkaaseen, ainutkertaiseen kuolemaan, kun sen aika luonnollisesti on.

Eutanasian puolustajia on moitittu siitä, että he ottavat ihmiselle vallan, joka kuuluu jumalalle, vallan päättää elämästä ja kuolemasta. Voi veikkoset, se valta on otettu jo ilman, että kukaan on varsinaisesti tehnyt mitään päätöstä, ilman asianomaisten kanssa käytyä kuulemiskierrosta. Sitä käytellään jokaisessa sairaalassa, joka päivä ja "artisti maksaa".

Leila M. Luukkainen

leilanimmari.jpg