Veijareita ja pyhimyksiä

Katselin Porin SuomiAreenan puheenjohtajapaneelia viime viikolla oikeastaan vain yksi asia mielessäni. Yritin selvittää itselleni, mihin Jyrki Kataisen ja Timo Soinin ja heidän myötään kokoomuksen ja perussuomalaisten suosio perustuvat.

On tietysti selvää, että poliittisten johtajien suosion takana on monia asioita lähtien eri väestöryhmien edunvalvonnasta, taloudellisista ja sosiaalisista intresseistä ja päätyen maku- ja tapakysymyksiin. Yritän uskoa kuitenkin siihen, että poliitikkojen näkemyksillä ja argumentoinnilla, niin sanotuilla järkisyillä on yhä keskeinen sija, kun ihmiset jakavat kannatustaan ja vastustustaan politiikan katsomoista.

Moni Jyrki Kataisen tarkkailija on päätynyt varmaan minua ennen siihen johtapäätökseen, että onpa hankala tapaus  politiikan toimijaksi. Mistään ei saa otetta, kun kokoomuksen johtaja ajelee asiassa kuin asiassa kaksilla rattailla, nyökkäilee hyväksyvästi joka suuntaan ja välttelee yksiselitteisiä kannanottoja. Mitä tahansa hänelle vastaan väittääkin, saattaa Katainen todeta aina, että ”niinhän minä juuri sanoin”.

Jos Kataista on uskominen, niin kokoomus haluaa yhtä aikaa kiristää ja keventää verotusta. Jos Kataiselta kysyy, niin kokoomukselle käy maahanmuuton kasvu ja sen rajoittaminen. ”Sukupuolineutraalit” avioliitotkin on kokkareille ihan jees juttu, mutta – kristittyjä kun ovat – vieroksuttava asia.

Kataisen kokoomus on puheissa kaikkien kaveri, vaikka jokainen tajuaa, ettei mikään puolue voi sellainen olla. Kokoomuksen Katainen on samaa mieltä yhtä aikaa hallituksen ja opposition edustajien kanssa. Hän on isällinen kaikkien ymmärtäjä, joka jättää puheissa ”nähtäväksi”, mihin lopputulokseen eri asioissa lopulta päädytään. Sellaisen ihmisen harkintakyvyn ja ymmärryksen varaan voisin minäkin asiat jättää, ellen olisi sattunut seuraamaan, mikä kokoomuksen linja on politiikan arjessa ollut. Sellaisen ihmisen harteilla moni haluaa nyt vastuun antaa.

Kun vihreät pelmahtivat Suomen politiikkaan, se sai pelikentälle tulokkaan, joka ei tuntunut puolueelta lainkaan. Asiaa korosti se, että ryhmä oli nimeltään Vihreä Liitto, ei puolue.

Vihreät olivat pitkään politiikan pyhimyksiä, tehdyistä synneistä puhtaita ja ympäristön asialla olevia epäitsekkäitä toimijoita. Niinpä he saattoivat kutsua muita poliitikoiksi ja asettua itse ikäänkuin politiikan ulkopuolella tarkkailijoiksi ja kommentoijiksi. Niin vakuuttavasti he rooliaan esittivät, että toimittajatkin alkoivat hakea Hautalalta ja Soininvaaralta vastaukset siihen, miten asiat ”oikeasti olivat”. Vihreistä tuli Suomen ainoa virallinen puolue, taho, joka kertoi vastaukset politiikan kysymyksiin.

Perussuomalaisten johtaja Soini on nyt politiikan vihreät. Erona on vain se, että siinä missä vihreät avasivat suomalaisten silmiä globaaleille ongelmille ja halusivat suomalaisten kantavan vastuutaan niistä, haluavat soinilaiset sulkea avatut ovet ja sammuttaa valon nähdä maan rajonen yli. Muuten Soini käyttäytyy kuin Komsi ja kumppanit aikanaan ja osoittaa syyttävällä sormellaan pahoja ”poliitikkoja” ikään kuin istuisi itse katsomossa, vaikka on politiikan näyttämöllä.

Persujen johtaja on ollut kuitenkin mukana politiikassa jo pitkään. Ainakin niin pitkä tie on ollut, että siinä ajassa olisi ehtinyt antaa monta kertaa näyttönsä osaamisestaan.

En ole pitänyt Soinin tekemisistä kirjaa, kun se ei ole tuntunut kiinnostavalta. Tiedonantajan taannoisen jutun mukaan hän on esimerkiksi Espoon kaupunginvaltuustossa ollut kilttiä poikaa ja hyväksynyt ”vanhojen puolueiden” esitykset kuin kuka tahansa rivivaltuutettu.

Vaan pääsee Soini näillä näkymin näyttämään vielä keisarin vaatteensa. Ainakaan median kritiikittömällä hullaantumisella ei ole mitään rajaa ja Katainenkin myönsi – totta kai – ihailevansa ”tuota Timoa”.

On meillä vielä kestämistä ennen maalisvaaleja!