Elämän sylissä

Esko-Pekka Tiitisen kirjoittama, ohjaama ja hänen perheensä säveltämä ja säestämä Outokumman kesäteatteri alkaa Hiskin pelkistetyllä elämäkerralla.  Hiski kertoo lepattaneensa elämän halki - milloin tuulena, milloin sateena ja välillä aurinkona.  Siinä välissä hän on yrittänyt ihmisenäkin olla.

Kun harrastelijana en arvaa ryhtyä teatterikriitikoksi, tyydyn sanomaan, että mitään parempaa en tämän kesän teattereilta osaa odottaa.

Hiskin jälkeläisten elämässä on jotakin omaani.  Paljonkin, josko rohkenen niin vahvasti sanoa.

Taipaleen taisteluissa haavoittunen isäni ei tarvinnut osallistua  jatkosodassa rintamapalvelukseen.  Asevelvollisuuteen liittyneiden tehtäviensä ohessa hän rakensi jatkosodan aikana perheelleen kolmannen omin käsin tehdyn kodin.  Usko omaan maahan oli niin vahva, että vanhempien sisarieni mukaan hän kuokki peltotilkkuaan  syksyn tullen myrskylyhdyn valossa. Rakentajalle kesät tarkoittivat ansiomahdollisuuksia, jos kohta kannotkin oli väännettävä sulanmaan aikana.

Meitä lapsia oli jo viisi, kun tuli kova työttömyystalvi.  Kun ei kerta kaikkiaan ollut mitään, yksi alakerran huoneista otettiin puusepän verstaaksi.  Isä teki suksia myyntiin. Isommat sisaret nukkuivat Porin Matin lämmössä yläkerrassa ja me pienemmät lämmitimme toinen toisiamme tuvassa vällyn alla.

Suksia myytiin osuuskaupassa ja kunta antoi niitä vähäosaisille.    

Vielä puolenkymmentä vuotta sodan jälkeen pellon raivaamista tuettiin valtion varoista.  Uskoakseni juuri sillä tuella syntyi vielä kolme hehtaaria kytömaata ja sinne olkikattoinen, suolta kaadetuista ranteen paksuisista rangoista koottu, olkikattoinen lato.  Se ojuri, joka kaivoi lapiolla suon kuivattamiseen tarvitun valtaojan, asui kulkumiehen kortteeriksi otetussa puusepän verstaassa.  Hän haisi hielle.  

Viisikymmentäluvun puolivälissä kylällä oli jo niin paljon sodan jälkeen syntyneitä lapsia, että koulua piti laajentaa.  Isä sai urakan, mutta sen valvojaksi vaadittiin koulutettu rakennusmestari. Sellainen löytyi Hämeenlinnasta.  Vanhempi sisareni  kirjoitti samana keväänä ylioppilaaksi.

Kuuntelin iltayöstä salaa isän ja rakennusmestari Leppälän keskustelut sisareni halusta  opiskella teologiaa.  Meidän nuorempien lukukausimaksuissa olisi kyllä maksamista.   Millä rahoitettaisiin yliopisto-opinnot Helsingissä?  Isällä oli vahva tahto turvata lastensa opinnot, mutta velkaantuminen pelotti. Leppälän Ensio vakuutti, että opintolainalle löytyisi aina maksaja.

Viisikymmentäluvun puolivälissä rakennettiin.  Isällä oli töitä.

Varmaan isän työtaakkaakin keventääkseen pankki rahoitti meille pienen Valmet traktorin. Esko-Pekka Tiitisen erinomaisesti kuvaamaan kylän yhteisöllisyyteen kuului, että traktorin mahdollisuudet jaettiin.  Kun joku kysyi kyntämään tai heinää niittämään, isä katsoi vihkostaan, oliko illalla valtuuston, kuntayhtymän, sähköyhtiön, kirkkovaltuuston tai vaikka työväenyhdistyksen kokouksia. Tai käräjiä.  Isä kun oli lautamies ja herastuomari.

Jos ei ollut,  isä lupasi traktorin.  Yleensä tilaaja sitten jatkoi, että josko kuitenkin se isompi poika ajaisi, niin ei tarvitsisi niittää saran päitä.

Syksyllä traktorin lainaaja tuli pyytämättä perunan nostoon.

Aivan kuten Tiitisen toisaalta lempeässä, toisaalta sydäntä särkevässä näytelmässä,  elämä muuttui.  Vain puolenkymmentä vuotta sen jälkeen, kun olin jo lapsineni jalat oman pöydän alla, äiti ja isä joutuivat mitätöimään elämäntyönsä. Peltotilkkujen paketointi oli kova paikka.  Pelloksi kuokittujen soiden ennallistaminen olisi ollut jo liikaa.  Sitä he eivät onnekseen enää nähneet.  

Koulun vaatimaton stipendirahasto vaalii äidin ja isän muistoa.

Olen pari vuosikymmentä kiireideni lomassa entistänyt sitä piskuista  traktoria. Nyt se on valmis.

Traktoria ruuvatessani olen ajatellut, että jos isällä olisi ollut puoletkin niistä mahdollisuuksista, vaikka vain ne työkalut, jotka minulla on harrastuksiini, mitä hän olisikaan aikaansaanut.

- Erkki Kanerva -