Tule apuun, Anja!

Kolmatta sektoria on huudettu apuun jo kohta kaksikymmentä vuotta suunnilleen jokaiseen hyvinvointivaltion purku-urakan jättämään vaivaan ja epäkohtaan. Ei sillä, että ajatus olisi mitenkään uusi - kolmas sektori eli tavalliset ihmiset tavallisissa yhdistyksissään ja muissa porukoissaan ovat aina tehneet uutterasti työtä yhteisen hyvän eteen.

Sitä vain ei ole osattu nimittää millään erityisellä nimellä ja sitä on tehty ilman erityistä byrokratiaa, kumppanuussopimuksia ja juhlallisia vakuutuksia. Olisikohan kautta maailman sivu ollut kysymyksessä ihan tavallinen lähimmäisenrakkaus ja vastuu yhteisestä maailmasta sekä tekemisen ilo?

No nyt kuitenkin kolmas sektori on suorastaan velvoitettu tekemään sitä ja hoitamaan tätä, kun valtiovalta ei jaksa/välitä/kykene/jouda/ymmärrä hoitaa omia velvollisuuksiaan kansalaisiaan ja koko tätä valtio-nimistä yhteisöä kohtaan, jota varten valtiovalta vain ja ainoastaan on olemassa.

Mikäpäs siinä. Voimmehan me toki hoitaa asioita, niin kuin ennenkin on tehty. Tekemisen ilo vain on välillä rankasti hakusessa, varsinkin silloin, kun innokkaat, mutta byrokratiaa tuntemattomat tahot vääjäämättä törmäävät mm. kilpailutuslainsäädännön, työllistämisehtojen ja monen muun pykäläviidakon synkimmän ryteikön uumenissa piilevän kompastuskiven kanssa.

Tule apuun, Anja! lauloi aikoinaan yhtye Pääkköset, mutta niin pitää huutaa tässä vaikka kenen tämän kaiken keskellä.

Olen taas tänä kesänä käyttänyt inhimillisesti katsoen liian paljon aikaa selvitellessä työllistämiseen/henkilökunnan palkkaamiseen liittyviä asioita. En ole jäänyt täysin vaille apua ja neuvoja. Esim. Kesälahden kunnan työllisyysasioita hoitava Anneli Malinen on ollut tänäkin vuonna loistava apu ja yhteistyökumppani. Mutta ei Annelillekaan koko soppaa voi sysätä lusikoitavaksi.

Vanha kunnon työkkäri - työ- ja elinkeinotoimisto - sen sijaan voisi olla nykyistä ravakampi, aktiivisempi ja neuvovampi. Tietenkin tässä asiassa auttaisi aika tavalla jo se, että sellainen putiikki olisi omassa pitäjässä, niin sanotusti yltömatkan päässä ja helposti tavoitettavissa. Silmäkkäin puhuessa saisi rauhassa miettiä ja sulatella kuulemaansa ja siten päästä tekemään seuraavan kysymyksen ja tarkennuksen.

Puhelimellakaan kun ei aina pääse kontaktiin, ainakaan silloin, kun itselle sopisi. Ja ihan tavallisen ihmisen näkökulmasta ja tuntona voin sanoa, että on kiusallistakin, kun ei oikein tiedä, kenen kanssa puhuu ja onko kyseessä sama vai eri henkilö kuin edellisellä kerralla. Naaman muistaa paremmin kuin nimen.

Perusasia työllistämisen ja siihen liittyvien tukitoimien (kiitos joka tapauksessa niistä!) kohdalla on se, että ne ovat monimutkaisia, erityisosaamista vaativia asioita. Kuinka joku tavallisen yhdistyksen tavallinen pj tai sihteeri osaisi tuosta noin vain edes kysyä niistä niiden oikeilla nimillä?

Pidän nyt itseäni esimerkkinä, koska olen näiden asioiden kanssa hikoillut ja viettänyt unettomia öitä ja tärvännyt kesälomiani jo yli kaiken kohtuuden. En ole aivan tumpelo, vaikken mikään taivaanlahjakaan, mitä tulee nykyaikaiseen tiedonhakuun ja tekniikkaan, mutta joka tapauksessa olen kokenut ylettömän rasittavaksi lukuisten tietojen ja lomakkeiden etsimisen netistä, milloin miltäkin sivuilta. Olisin jo moneen kertaan heittänyt kirveen kaivoon, jos ei perheen eteläpohjalainen osakunta olisi tullut avuksi. Pitääkö siis olla alan ammattilainen, että ”tietoyhteiskunnassa” pärjää?

Monet yhdistykset toimivat kiivaimmin kesällä, siis samaan aikaan, kun virastoissa käydään puoli- tai neljännestehoilla. Jos apua onkin, se on usein kesälomalla, kun sitä tarvittaisiin. Oli miten oli, jos kolmannesta sektorista halutaan kiskoa vielä lisätehoja, pitää poliittisen päätöksenteon huolehtia siitä, että se käy helposti. Työllistämis- ja siihen liittyvissä tukiasioissa esim työkkäristä pitää saada täysi palvelu niin, että työllistävän yhdistyksen edustajan tehtäväksi jää vain nimen kirjoittaminen kohtaan, joka hänelle sormella osoitetaan.

Leila M. Luukkainen