Supisuomalaista kesähupailua

Tunnustettakoon heti kättelyssä, että kun aikanaan kuulin Karhulan Työväennäyttämön aikovan tehdä näytelmän klassisen tv-komedian Tankki täyteen pohjalta, ajattelin että mitä ihmettä he meinaavat?

Tv-sarjaa on kolmenkymmenen vuoden aikana esitetty keskimäärin neljän-viiden vuoden välein ja aina  saanut hyvät katsojaluvut, monet muistavat suuren osan repliikeistä ulkoa. Kun lisäksi sarjan näyttelijät tekivät unohtumatonta ja kotimaiseen tv-historiaan jäävää työtä, niin kuinka karhulalaiset rohkenevatkaan tarttua materiaaliin, josta kaikilla on niin valmis kuva? Kuka rohkenisi näytellä Suloa, Emmiä, Juhanaa ja Reinikaista  jne…..?

Nyt esityksen nähtyäni on pakko todeta, että kyllä ne onnistuivat hyvin jälleen kerran. Kaltaisilleni epäileväisille tuomaille sanon: menkää katsomaan kun vielä ehditte!

Bensa-aseman perhe keskiössä

Näytelmä on muokattu tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksoista ja se käynnistyy samalla mainiolla, suhteellisen pitkällä mykkäkoulujaksolla kuin sarjakin. Siitä sitten edetään muistettavien hahmojen toimesta aina loppua kohden enemmän tai vähemmän (pääasiassa enemmän) lystiä tuottaen.

Useimpiin nykypäivän komedioihin verrattuna esitys etenee hiukan verkkaisemmin kuin totuttua, mikä ei tarkoita missään tapauksessa pitkäveteisyyttä. Onnistuneiden hahmojen ja niitä hyvin tulkitsevien näyttelijöiden ansiosta esitystä seuraa ilman minkäänlaista tuskastumista ja ne ennakkoon mukana olleet ennakkoluulot karisevat varsin nopeasti pois.  Jotkut mukaan otetut vitsit ovat tosin yksinkertaisesti tylsiä, mutta hymy pysyy huulilla suurimman osan esitystä.  

Näyttelijät ovat ottaneet roolinsa hyvin haltuun. Itse kustakin katsojasta tietysti riippuu kuinka suuren painoarvon päässänsä antaa suurille tv-sarjan esikuville.

Itse sanoisin, että shown miltei varastavat kokenut kehäkettu Jalle Niemelä ja ensimmäisen suuremman roolinsa Työväennäyttämön riveissa tekevä Arttu Laitinen. Sulo Vilén Niemelän esittämänä on yksinkertaisesti loistava koominen hahmotus ja hänen ajoituksensa, ilmeensä jne ovat komedianäyttelemistä parhaimmillaan. Arttu Laitinen on myös ehdottomasti jonkinasteinen löytö, jonka pölhölle Juhanalle on nautinto nauraa. Luulenpa, että Laitisesta tullaan kuulemaan vielä paljonkin.

Vaikka muutaman vaisumman vitsin olisikin voinut jättää pois, on ohjaaja Timo Rissanen saanut pidettyä kokonaisuuden hyvin kasassa ja työryhmän puhaltamaan antaumuksella samaan hiileen, mikä takaa useimmille katsojille hyvinkin leppoisan kesäillan.

Musiikin valinnasta on kyllä hiukan moitittava, sillä esityksessä käytetään Markku Kopiston tunnettuja säveliä Risto Jarvan elokuviin Mies joka ei osannut sanoa ei sekä Jäniksen vuosi. Useimmat tunnistanevat sävelet eivätkä ne välttämättä sovi Vilénien perheen kohelteluun tuodessaan mukanaan vahvoja muistoja noista Jarvan elokuvista. Taitaapa tuo kuitenkin olla sittenkin verraten pieni kömmähdys muuten onnistuneessa kesäillan hupailussa, jonka viimeinen esitys on 5.8.

HARRI PARIKKA