Mistäpä tätä pidentäisit

Päätoimittaja jäi lomalle ja arveli, että josko haluaisin kirjoitella vaikka tarinoita,  kun politiikkakin on lomalla.  Joku rouva sairaalan käytävällä sanoi lukevansa  toivossa, että josko vielä joskus saisi niitä poliisijuttuja. 

Olin ehkä kahdentoista, kun alkoi lukukausi ja koulumatkojen maksaminen.   Meitä oli kahdeksan sisarusta.  Ei voinut ajatellakaan,  että koulukulut olisi jätetty yksin isän satunnaistan tulojen varaan,  puhumattakaan suuren perheen äidin puhdetöistä.  Oli otettava itse markka sieltä, mistä sen loma-aikoina sai. Naapurissa asunut metsäpomo ja pitäjän automiehet järjestivät pojalle ansiotyötä tämän voimien mukaan.

Koulun jälkeen oli päästävä maailmalle.  Suoritin asevelvollisuuteni vapaaehtoisena,  väittelin vänrikiksi äidin parsimilla sukilla.  Asevelvollisuutta seuranneen talven seisoin päivät huoltomyyjänä ja ajoin yöt kiviautoa.  Louhittiin ammuslataamoa vuoren sisään.

Poraaminen ja panostaminen otti reilun neljä tuntia.  Sen ajan saattoi yrittää torkkua auton hytissä,  sen verran tunneliaukon sisäpuolella, että saappaat eivät jäätyneet jalkaan. Porareilla oli nuhruinen parakki, josta joskus sai lainata lavitsaa.  

Hämärässä parakissa sattui silmiin porarin tilinauha.  Hänen palkkansa oli reilusti kominkertainen.  Pomo ei yllättynyt salaa hankitusta tiedosta.  Hän lohdutti, että porarilla oli rapiat kymmenen vuotta aikaa kerätä se summa rahaa, johon meillä oli neljä vuosikymmentä.

Toistakymmentä tuntia vuorokaudessa kivipölyä niellyt porari lienee jo nurmen alla.

Kuusi- seitsemänkymmentäluvulla pienipalkkaisena asuntosäätäjän tein firapeliä, hitsasin, ajoin taksia ja rekkaa, seisoin jonkin illan portsarinakin. Rahtia ajettiin  urakalla. Kun alkoi torkuttaa, otettiin kofeiinipilleri kielen alle.  Kahden-, kolmenkammenkaan kymmenen tunnin ajorupeamat eivät olleet vallan tavattomia.

Eduskuntavuosinani kävin tapaamassa isäntääni.  Tuli puheeksi aikalaiseni ajokaverit.  Jokseenkin  kaikki olivat kuolleet, Keijokin joka vaivojensa vuoksi jättäytyi jo silloin varikolle.  Luulen, että kumipyöräliikenteen armoton kilpailu tuottaa näitä puolikuntoisia tallimiehiä vieläkin.  Pienyrittäjän ja suurten talojen torpparien on unohdettava direktiivit, kun pankinjohtaja puhuu.

Nyt olen vuosikymmen seurannut syöpäklinikoiden hoitajien työtä.

Meilahdesta se alkoi, sieltä suuren sairaalakolossin maanalaisesta kerroksesta, jota päivänvalo ei koskaan voi tavoittaa.   

Puolenkymmentä sädehoitokonetta, joista joku oli alvariinsa asentajien kynsissä.  Jokaiselle koneelle puukattiin aina koko päivän työt.  Reistailevan koneen potilaat tungettiin johonkin väliin toimivalle koneelle.  Enemmän tai vähemmän huonokuntoiset, kuolemanpelkoiset ihmiset vaihtuivat muutaman minuutin välein.  Sitä koko päivä,  pienellä palkalla tietämättä aamulla milloin työpäivä päättyisi.

Jokaiselle heillä on aina joku ystävällinen sana.  Minulle, jonka työtä he silloin pitivät tärkeänä, järjestyi aina aika valiokuntakokousten ja täysistuntojen välistä.  

Nyt olen miettinyt, miten he palautuvat raskaasta työstään.  Tuskin lomallakaan, kun näköjään muistavat, mihin ennen lomaa jäätiin.

Tämä jankuttaminen työurien pidentämisestä tökkii.  Viimeisimmän tiedon mukaan  uraa pitäisi jatkaa, ei alusta eikä lopusta, vaan  keskeltä.

Monella alalla, ainakin sosiaali- ja terveydenhuollossa, jota tunnen luottamustoimenikin kautta, on syntymässä tilanne, ei voida kysyä, kuka jatkaisi.   Työuran valinnastakin kilpaillaan työolosuhteilla.

Uskoakseni lähes kaikilla meillä on tarve tehdä jotakin hyödyllistä.  Työurat pitenevät sikäli kuin työhyvienvointi lisääntyy.  Ja sitä paitsi, tilastoguru  Soininvaara on laskenut, että kahdeksantoista prosenttia tekemästämme työstä on sellaista, jota kenenkään ei tarvitse tehdä.
 
Liekö tarkoittanut suoramainoksia.


- Erkki Kanerva -