Taiteilijat menivät metsään

Verrattain uusia tulokkaita pääkaupungin kesänäyttelytarjonnassa ovat ympäristötaiteen näyttelyt. Tai itse asiassa, mikä on uutta. Ensimmäinen tämän lajin kesänäyttely Siirrettävä Tuonela järjestettiin Meilahdessa jo liki kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1983.

Sittemmin ympäristötaiteen katselmuksia on nähty Mätäjoen varrella ja Kivinokassa Herttoniemen kyljessä.
Kesänäyttelyitä ovat koonneet myös taiteilijajärjestöt. Niissä on yleensä taavoitteena ollut antaa jäsenistölle tilaisuus esitellä teoksiaan, mutta myös myydä taidetta.

Taidetta
maastossa

Kivinokka on sekä viehättävä että kiinnostava alue. Tuon Kulosaaren kartanoon kuuluvan niemen vuokrasi vuonna 1916 Sörnäisten työväenyhdistys kesäsiirtolaksi. Viidentoista vuoden kuluttua Helsingin kaupunki osti alueen ja perusti sinnen kansanpuiston.

Kivinokassa voi aistia aidon metsän, mutta myös ihmetellä liki vuosisadan ikäistä kesäsiirtolaa, maastoon siroteltuja mitä erilaisimpia mökkejä ja yhtä mielikuvituksellisia istutuksia.

Tällaiseen paikkaan sijoitettu taide joutuu kilpailemaan huomiosta monenlaisten yksityiskohtien kanssa. Vaihteleva maasto, metsän hämärä, vanhat puut, meri ja mökit vetävät katsojan huomiota puoleensa.

Toisaata ympäristötaiteilijat kunnioittavat ja suhtautuvat pieteetillä siihen maastoon, johon teoksensa sijoittavat. Maisemaa ei pyritä muuttamaan ratkaisevasti. Usein teosten aineksetkin saadaan tuosta ympäristöstä.

Mutta kyllä toisaalta ympäristötaiteen tulee jättää myös jälki – vaikka katoavakin – maailmaan. Parhaimmillaan se kiinnittää katsojan huomion paitsi itseensä myös siihen ympäristöön, johon se on sijoitettu. Se voi avata uuden näkymän maisemaan ja miksei koko maailmaankin ja ihmisen paikkaan siinä.

Tässä mielessä tämänvuotinen Kivinokan näyttely on vaisu ja varovainen. Niin varovainen, että joitakin teoksia oli vaikea löytää. Tosi sekin kuuluu taiteen lajin luonteeseen. Kaikesta huolimatta taiteilijan pitäisi panna rohkeasti myös itseään peliin. Näyttelyn teemana on muodonmuutoksia. Siihen olisi pitänyt tarttua päättäväisesti.

Kyllä näyttelyssä kiinnostavia ja vaikuttaviakin teoksia on. Yksi niistä on Harri Hautajärven Viides ulottuvuus. Siinä tiheään, hämärään metsikköön sijoitetut siniset langat risteilevät ja loistavat vähässä valossa hienosti esiin.

Hautajärven teoksen lähettyviltä löytyy Jenni Tieahon hieno merihevonen, miltei realistisesti varvuista tai vitsaksista rakennettu teos. Tieaho onkin nuoresta iästään huolimatta jo ympäristötaiteen konkari.

Valmiit, usein hylätyt esineet ovat perinteisesti olleet ympäristötaiteen materiaalina. Marja Palmujoki on ripustanut narulle vanhoja vaatteita. Riitta Schildt on koonnut instaallaationsa hylätyistä astioista, Tiina Valkeapää on rakentanut Merkkinsä laiturin päähän jätepaloista ja Katja Antonoff linnunpesän sähköjohdosta.

Kivinokan näyttely pohjautuu vapaaseen tarjontaa, josta kuraattori Hanna Johansson on katselmuksen koonnut. Näyttelyn käynnistäjinä ovat olleet alun alkaenkin paljolti alueella kesäänsä viettävät taiteilijat. Toivottavasti intoa riittää tulevinakin vuosina.

Kaupunkilaiset
metsässä

Ajatus siitä, että pääkaupungin taiteilijaseura ottaa kesänäyttelynsä teemaksi metsän, on kiehtova. Se herättää kiinnostusta.Tietenkin tällainen vapaaseen tarjontaan perustuva kokonaisuus, jota ei ole millään tavalla karsittu, on väistämättä kaoottinen tai ainakin moniaineksinen.

Toisaalta tällainen katselmus kertoo yleisölle millaista taidetta tänä päivänä tehdään. Se kiinnostaa niin sanottua suurta yleisöä.

Millä tavalla taiteilija sitten metsään suhtautuvat. Metsä on myyttinen, vähän pelottavakin paikka, satujen maisema. Tämä tulee esiin muiden ohella Markku Tantun Päivänsäde ja menninkäinen -teoksessa tai Laura Pohjosen sadun tunnelmia välittävissä vedoksissa.

Mutta suomalaisille metsä on ollut myös turvapaikka; pakenivathan Kiven veljeksetkin ”pahaa maailmaa” omaan Impivaaraansa. Tällainen metsän poika on sankarina Mauri Kuitulan maalauksessa.

Surua metsän menettämisen vuoksi voisi nähdä Sunna Kankaan maalauksessa, jossa peilikuvina kuvatut moottoriteit piirittävät metsää. Näyttelyn omintakeisimpia on Susanna Iivanaisen teos, jossa metsä on tatuoitu ihmisen selkään

Monimuotoista
grafiikkaa

Myös Galleria G:n kesänäyttely perustuu vapaaseen tarjontaan, eikä sitäkään ole millään tavoin karsittu. Mukana on runsaat kahdeksankymmentä taiteilijaa.

Mutta uusi lehti? Millä tavalla näyttely esittelee uutta grafiikkaa? Ja mikä on uutta?

Suomalaisessa taidegafiikassa on viime vuosina otettu käyttöön uusia menetelmiä niin paljon, ettei asiaa seuraavakaan pysy perässä. Ja ainahan nämä menetelmät tuovat jotakin uutta sisältöönkin.

Mutta vanhoilla menetelmilläkin saadaan aikaan tuoreita teoksina. Siitä ovat esimerkkeinä Taina Kokkosen, Heli Kurunsaaren ja Paula Martikaisen puupiirrokset. Puolalaissyntyisen Dominik Wlodarekin Helsingin heijastukset on nekin toteutettu perinteisellä menetelmällä, mutta ne kääntävät kohteensa kiinnostavalla tavalla toiseksi.

Hauskoja ja kiinnostavia ovat myäs Annika Dahlstenin Teepöydän ääressä, joka on muunnelma Elin Danielssonin maalauksesta, ja Annu Salmisen lautasille siirretyt kuvat.

Galeria G:n näyttelyyn pätee sama kuin Rantakasarmin näyttelyyn. Eräänlaisen läpileikkauksen suomalaiseta taidegrafiikasta se tarjoaa.

Seppo Heiskanen, kuva: Roope Permanto

{stars}Muodonmuutoksia. Kivinokan 8. ympäristötaiteen näyttely 12.9.2010 saakka.

Mennään metsään. Helsingin Taiteilijaseuran kesänäyttely 8.8.2010 saakka.

Uusi lehti – uutta taidegrafiikkaa Galleria G:ssä 30.7.2010 saakka.{/stars}