Popsi, popsi porkkanaa

Olemme eläneet ilmeisen pitkään siinä harhaluulossa, että ympäristöongelmien kytkös taloudelliseen kasvuun ja kulutukseen olisi katkennut niin sanotun laadullisen tai aineettoman kasvun seurauksena. Hyvinvoinnin lisä merkitsee kuitenkin yhä lisää ympäristöhaittoja.

YK:n asiantuntijatyöryhmän raportissa todetaan lehtitietojen mukaan, että kotitalouksien suurin ympäristökuormitus tulee yhä tavaroiden ja palvelujen kulutuksesta, vaikka energian ja raaka-aineiden käyttö on kovasti tehostunut.

Energiatehokkaat vempaimet tai jätejakeiden hyötykäyttö uusien tavaroiden tuottamisessa ei siis hirveästi auta, kun kulutuksen määrä kasvaa joka puolella maailmaa. Laadun parantumisesta saatu hyöty häviää määrällisessä kasvussa.

Yhä isommaksi ongelmaksi maapallolle on käynyt maatalous, niin omituiselta kuin se jälkiteollisen yhteiskunnan ihmisistä tuntuukin. Lihan ja maitotuotteiden kulutus nousee näet ihmisten käytettävissä olevien tulojen noustessa. Karja puolestaan syö paljon viljaa, tarvitsee maata ja tuottaa päästöjä. Surkeutta lisää se, että tämä kehitys kurjistaa tilannetta erityisesti kehitysmaissa, kun USA, Japani ja rikkaan Euroopan maat tuovat kehitysmaista mittavasti ruokaa ja ulkoistavat näin elämäntapansa ympäristökuormaa itseltään muille.

Maailmassa on tiedetty jo vuosikymmeniä, ettei globaalia ympäristömuutosta saada hallintaan tuijottamalla päästöihin ja ympäristön kuormitukseen. Niinpä on laskettu toimintojemme ekologisia ”jalanjälkiä” ja ”selkäreppuja” osoittamaan, että tärkeää on kiinnittää huomio myös esimerkiksi käytettyihin luonnonvaroihin, ihmisten luonnolta raivaamaan alueeseen ja tuotteiden valmistuksen prosesseihin ja käyttöikään.

Lieneekö Kioto-prosessissa tavoiteltujen päästövähennysten vaiko minkä syytä, on viime vuodet suomalaisessakin keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa keskitytty tuijottamaan erityisesti fossiilisten polttoaineiden päästöihin ilmaan. On menty taaksepäin ympäristötietoisuuden tasossa.

YK:n raporttia laatineessa ryhmässä arvioidaankin nyt, että päästövähennyksistä sopimisen malli käy ehkä vanhanaikaiseksi yritettäessä päästä kehityksen herraksi. Keskeiseksi haasteeksi nostetaan kasvun ja ympäristöhaittojen kytköksen katkaiseminen. Olisi tarkasteltava koko kulutuksen ketjua.

Raportin teksti on vähintäänkin sukulainen Hartwellin tutkijaryhmän Kioto-kritiikille, jota ympäristöpolitiikan professori Atte Korhola esitteli tässä lehdessä jokunen viikko sitten (27.5.). Nyt halutaan ymmärrykseni mukaan Rion kokouksen henkeen ympäristö- ja kehitysponnisteluja, joissa ilmastonmuutos nähdään yhtenä globaalina ympäristökysymyksenä ja pääosin seurauksena kasvun ja elämäntavan valinnoista.

Olemme ilmeisesti palaamassa 1980-luvun kestävän kehityksen mukaiseen holistiseen ajatteluun, maailmanlaajuiseen yhdyskunta- ja yhteiskuntasuunnitteluun. Samalla usko omalla tavallaan markkinauskoiseen päästökauppa-politiikkaan on ehkä kokemassa vararikon finanssi- ja rahoituskriisiin ajautuneen maailmantalouden vanavedessä.

Oletan, että ihmiskunta joutuu pohtimaan jälleen kerran syvemmin suhdettaan taloudelliseen kasvuun ja hyvinvointiin. Ehkä joudumme kysymään taas kerran perustavia kysymyksiä siitä, mitä onkaan tavoittelemamme hyvinvointi ja mitä sen tavoittelemiseen ja saavuttamiseen tarvitaan.

Vastaus noihin kysymyksiin ei voi olla yksi maaginen sana oli se sitten ydinvoima, tuulivoima tai joku muu. Eikä meille riitä sekään, että otamme kirjahyllyltämme jälleen esiin 1980-luvulla kirjoitetut jokaisen kuluttajan vastuuta korostavat ”kuluta harkiten”-oppaat.

Ehkä nyt olisi aika tehdä synteesi, jossa yhdistettäisiin meidän jokaisen vastuu ympäristöstä ja globaali poliittinen sääntely. Jälkimmäistä tarvitaan jo pikaisesti apuun esimerkiksi metsä- tai kalakantojen kadon pysäyttämiseksi.

Me katsomossa istuvat voimme vaikkapa popsia kesän kasvimaiden satoa noita ratkaisuja odotellessamme. Sitähän voi kaiken lisäksi grillatakin lihojen seassa tai niiden sijasta.