Valoa idästä

   

 

 

Tänään Joensuussa alkava SDP:n puoluekokous on luonnollisesti pari päivää kotimaisen median mielenkiinnon kohteena. Se on tietenkin oikein, koska kyse on olennaisesti kansanvaltaan liittyvästä tapahtumasta. Ei pelkästään näytelmästä. Aina niin mielenkiintoiset henkilövalinnat eivät nyt nousse paraatipaikoille, mutta gallupeja ja spekulaatioita on syntynyt ennakkoon aivan riittävästi.

Jo muinaiset roomalaiset lausuivat ”lux oriente” eli valoa idästä. Toivottavasti tämä viisaus toistuu Joensuussakin. Erityistä intohimoa on herättänyt SDP:n tuleva johtaminen. Sitä on on jo ehditty kutsua kolmipäiseksi, kas kuin ei kolminapaiseksi. Mielenkiintoinen malli kuitenkin näin tulevaisuutta ennakoiden, vaikka kyseessä ei olisikaan jokaiselle jotakin-sovellus.

Joka tapauksessa Joensuussa paalutetaan ne tekijät ja vahvuudet, joilla SDP tulee kulkemaan voittoon seuraavissa eduskuntavaaleissa. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan olekaan. Pelkkä puoluekokous ei tietenkään siihen riitä, vaan tarvitaan määrätietoista työtä sekä oikeita ja oivaltavia avauksia.Tavoitteiden tulee olla yksiselitteisen selkeitä.

Sellaisia, joiden sisällön ja merkityksen tavallinenkin kansa ymmärtää. Tehtävä ei ole nykyisessä mediakaaoksessa  ja joutavanpäiväisyyksien täyttämässä maailmassa helppo. Nyt punnitaan, jos ei veri, niin ainakin elämään sisältävät eliksiirit ja vitamiinit. Kansan suosiolla riittää ottajia, tai ainakin ottamisen havittelijoita ja haaveilijoita. Kuka milläkin vieheellä.

Alkukesään kuuluu toinenkin merkittävä puoluekokous. Tämä keskustan. Etenkin siellä pelataan kovilla panoksilla. Pääasiassa naisseikkailuistaan ja omalaatuisista tempuistaan tunnetuksi tullut Matti Vanhanen saa seuraajansa. Ilmeisesti Kepuakin tulee johtamaan nainen. Puoluesihteeri Jarmo ”Kelmi” Korhonen on nyt vänkäraossa. Hänen kaatajillaan on vääntöä eikä perusteluja puutu.

Muiden muassa SDP:ta on nimitelty viime aikoina populistiseksi puolueeksi. Syitä on kaivettu maahanmuuttoympyröistä ja Kreikan lainoittamisesta. Jännä perusvire on siinä, että itse media tekee yleensä aiheesta kuin aiheesta populistisen. Toisaalta edellä mainituissa tapauksissa juuri vox populi eli kansan ääni on ollut galluppien mukaan SDP:n  samaan mieltä.

Asioita syvällisemmin pohtineet ovat kyselleet, mihin oikein pyrimme tällä kaikella kohkaamisella. Onnen tavoittelu, tavalla taikka toisella on inhimillinen perusominaisuus. Nyt tutkijat ovat myös pyrkineet mittamaan onnellisuutta. Sen olemusta ja saavuttamismahdollisuuksia.

Kyynisimmät kysyvät, että mitä oikein tavoittelemme aina vaan suuremmalla kulutuksella, joka edellyttää aina vaan suurempaa tuottavuutta ja luonnonvarojen riistoa. Olennainen kysymys juuri nyt on tietenkin myös se, voiko onnea lisätä poliittisin toimin. Kasvun ideologiaa ei voine ainakaan kokonaan torjua.

Mutta ilmeisesti ainakin suomalaisten ihmisten onnea lisäisi se, että meidän hyvinvointipalvelujamme ei leikattaisi Kataisen/Vanhasen mallin mukaan. He ovat rakentaneet meille sellaisen sudenkuopan, että oheiskuva on siihen nähden kaunosieluisuutta. Toisaalta on myös kysytty, lisääkö yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus onnea. Uskon näin olevan.

Toisaalta pyörääkään ei kannata keksiä uudelleen. Niinpä lainaan siunatuksi lopuksi pätkän Eino Leinoa: ”Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niis`oli kyllä, vaikk´ohitse kulkenut toinen ois ne kuitaten hymyilyllä. Oli mullakin pieni onneni, mut minusta oli se suuri, ja luulenpa, siks´oli suuri se, kun se mun oli onneni juuri.”