Riistäjän ruoska soittaa nykyajan säveliä

Poikkeus ja sääntö syntyi vuonna 1930. Opetusnäytelmät toimivat harjoituskappaleina, joiden avulla teatterin tekijät opettelivat tuomaan eloa jähmeyteen. Tarkoitus oli luoda esityksiä, joissa ihmiset voivat viihtyä ajatustensa parissa.

Tamperelainen Legioonateatteri noudattaa Poikkeuksessa ja säännössään Brechtin suuntaviivoja. Kuoro lupaa aluksi kertoa erään matkan vaiheet. "Sen tekevät" Brechtin tekstissä "riistäjä ja kaksi ihmistä, joita riistetään". ¨

Legioonan versiossa kauppiaalla on pieni parvi kantajia. He kiiruhtavat aavikon halki kohti keidaskaupunkia, jonne kauppias Langmannin on ehdittävä tekemään elintärkeitä öljysopimuksia ennen muita. Riistäjän repliikit muistuttavat nykyajan Suomen elinkeinoelämän lausuntoja varsinkin silloin, kun aiheena on yhteinen etu. Matkalla tapahtuu murha.

Kantajien kuoro lausuu alussa ja lopussa ääneen sellaisia periaatteellisia toivomuksia, jotka ovat Brehctin monissa muissa näytelmissä mukana sanattomina: "Erityisesti pyydämme teitä: älkää sitä pitäkö luonnollisena, mikä toistuu lakkaamatta!"

Itsepuolustuksen ylistys

Ohjaaja Timo Seppälä on tehnyt Poikkeuksesta ja säännöstä hyvin brechtiläisen esityksen. Jännitys ei keskity loppuratkaisuun, vaan kuhunkin kohtaukseen erikseen. Näin ollen pieni juonen paljastus ei ole pahasta, vaikka oikeudenkäynnissä tapahtuva loppukohtaus onkin kohtauksista jännittävin.

Opas tarjoaa aavikolla Langmannille vesipulloa. Tämä luulee pulloa kiveksi ja käden ojennusta hyökkäykseksi ja ampuu oppaan. Oikeuden päätös on vapauttava: Langmann toimi itsepuolustukseksi. Jälkeenpäin oli osoitettavissa, että kiveä ei ollut, mutta samalla oli selvää, että syytetyn oli syytä uskoa tapahtuman hetkellä, että hänen henkeään uhattiin.

Hän oli tehnyt niin paljon häpeällisiä vääryyksiä, että saattoi pitää omien toimintaperiaatteidensa valossa varmana, että vääryyden kohteet tekevät hänelle väkivaltaa, jos saavat tilaisuuden.

Brecht kirjoitti näytelmänsä tilanteessa, jossa ensimmäisestä maailmanitsepuolustuksesta (1914-1918) oli kulunut 12 vuotta ja toista maailmanitsepuolustusta (1939-1945) alettiin pian valmistella toden teolla.

Mutta Brecht on myös opetusnäytelmässään tapansa mukaan yhä ajankohtainen. Itsepuolustuksen hyväksyttävyyden tematiikka on 2000-luvulla yhtä tärkeää kuin viime vuosisadalla. Yhdysvalloilla on hyvä syy uskoa, että kuka hyvänsä voi olla sitä vastaan hyökkäävä terroristi. Näin ollen on ymmärrettävää, että Yhdysvallat voi sulkea kenet tahansa kidutuskeskukseen silloinkin, kun kukaan ei käy sen kimppuun.

Jos USA harjoittaisi sellaista maailmanpolitiikkaa, että sen väkivaltaista vastustamista ei pidettäisi itsestään selvänä asiana, niin joku voisi ihmetellä, miksi presidentti Barack Obama ei pysty ponnisteluistaan huolimatta sulkemaan edes julkisesti tiedettyä kiduttamoa. Nyt ihmettelyyn ei ole aihetta.

Katsoja luottaa Legioonaan

Legioonateatterin käsiohjelmassa kerrotaan ohjaajan sanoin harjoitusperiodin aikana koetuista vastoinkäymisistä. Teatteriin ja työhön kohdistuvasta rakkaudesta kumpuavat suoranaiset ristiriidat ottivat hermoon. Produktio valmistui muutamien postiluukuusta huhuilujen jälkeen lopulta kuin ihmeen kaupalla.

Katsoja ajattelee toisin kuin tekijät. Hän istahtaa katsomoon levollisin mielin, sillä Legioonateatterissa esityksen hyvä laatu on aikaisemman kokemuksen perusteella aina etukäteen takuuvarma asia. Ammattiteatterissa pitää aina jännittää, onko siellä onnistuttu tekemään rehtiä työtä vai sorruttu nuoleskeluun. Legioonateatterissa katsoja luottaa työryhmään ja jännittää vain sitä, millä uudella tavalla tuttu teatterin henki hauskuuttaa ja ajatteluttaa tällä kerralla.

Legioonateatteri noudattaa kaikissa esityksissä muutamia periaatteita, joita myös Brecht noudatti ja suositteli. Pääperiaate on, että huvi on kaikki kaikessa. Ajattelu ja opettavaisuus tulevat huvin mukana, jos ovat tullakseen.

Poikkeuksessa ja säännössä Legioonateatterin ensemble on ehkä hieman vaisumpi ja vakavampi kuin tavallisesti.

Replikoinnissa kuuluu silloin tällöin pientä kömpelyyttä. Tavallista epävarmempi näyttämötyö pulpahtelee joka tapauksessa hauskoja oivalluksia. Musiikilla on siinä ansionsa. Panu Kotilan ja Jyri Piekäisen sävellykset kommentoivat ja säestävät tapahtumia osuvasti.

Välillä kuulostaa siltä kuin Ansa Ikosen ja Tauno Palon hyväntuuliset haamut liehuisivat paikalle myötätuntoisesta ironiasta hihkuen. Kauppias Langmannin osaa uljaasti esittävä Joni Seppälä tanssii korkealle poukkoilevan valssin. Yleisö hytkähtää huumorin hyvästä tönäisystä.

Brechtiä koskevista monista vääristä käsityksistä tökeröin kuuluu, että Brecht haluaa paljastaa jotakin. Köyhät ovat kyykyssä ja porvarit porskuttavat, tai muuta sellaista. Brecht ei tietenkään todistele sellaista vääryyden olemassaoloa, mikä tiedetään muutenkin, vaan pyytää ihmettelemään, miten vääryys pystyy jatkumaan.

Miten pahojen ja järjettömien tekojen tekemisestä voi tulla sääntö? Asian ajattelemista kannattaa jatkaa, sillä hyvää vastausta ei ole vielä keksitty.

Kaikki riippuu meistä

Kotimatkalla huomasin, että toinen tuomareita esittävistä nuorista naisista oli ehtinyt samaan bussiin. Nekalan linja-autossa oli tunnelmaa teatteri-illan hiljaista sulattelua varten. Brecht kysyy, kenestä riippuu huonon säännön jatkuminen. No meistä, eikä mistään maagisesta rakenteesta. Mutta mitä pahan säännön muuttamiseksi olisi tarkemmin sanoen tehtävä?

Kaunis tuomari astui ulos Keskustorilla ja katosi tämän vuoden ensimmäisen kesäillan ihmisvilinään. Minä arvelin matkaa jalan jatkaessani, että hyvä teatteri on kaunista ja arvokasta sellaisenaan. Näin on silloinkin, kun katsomossa ei satu keksimään hyvää reseptiä sairaan maailman pikaiseksi parantamiseksi.

Legioonateatteri parantaa näyttelijöidensä ja yleisöjensä elämän laatua tekemällä hyvää teatteria. Se tuntuu mukavalta, vaikka melkoinen osa muuta maailmaa näyttää muuttuvan samaan aikaan entistä kipeämmäksi.

Pertti Julkunen (kuva: Heidi Ruotsalainen)

Legioonateatteri: Poikkeus ja sääntö – Käsikirjoitus: Bertolt Brecht – Suomennos: Esko Elstelä ja Pekka Haukinen - Ohjaus ja sovitus: Timo Seppälä – Puvustus: Ville Pesonen ja työryhmä – Lavastus: Annukka Kangastie ja Tiia Sainio – Valot: Timo Someroja – Sävellykset: Panu Kotila ja Jyri Piekäinen – Musikantit: Sami Lakso, Riia Muurimaa, Emmi Mäkinen, Ville Pesonen ja Jyri Piekäinen – Rooleissa: Joni Seppälä, Marius Rüfenacht, Annukka Kangastie, Johanna Ruohomäki, Minna Qvick, Veera Hartikainen, Riia Muurimaa, Milla Tuovinen, Aila Heikkinen, Tiia Sainio – Kesto: 1 tunti 15 minuuttia – Viimeinen esitys 30.5.