Oma saari

 

 

 

Näinä aikoina ja tulevina kuukausina Suomen kansaa saattohoitoon valmistelevat vellokset Katainen ja Vanhanen  joutuvat tiukasti miettimään, kuinka tästä eteenpäin. Nimittäin seuraavat vaalit lähestyvät ja etenkin julkisesti suhteellisen ryvettymätön Katainen on suunnannut kiiltokuvamaisen katseensa  poliittiseen tulevaisuuteensa.

Nyt toki kotimaakuntansa ja sen ihmiset hylännyt savolaisnuorukainen on siirtynyt oikealla kasvualustalleen eli Espoon Kultahammasrannikolle. Sosiologit sanoisivat hänen olevan nyt oikeassa viitekehyksessä. Mutta mikään ei tule ilmaiseksi, ei edes rahan kylväminen taivaan tai helleenisen maan tuuliin.

Vastuuntuntoiset päättäjät ja kansalaiset tietävät jo nyt, ettei Suomi tulee koskaan saamaan takaisin Kreikalle  lahjoittamiaan 1,6 miljardia euroa. Näyttämötaiteen sääntöjen mukaan loppunäytöksen tulee aina traaginen, jos kohta onnellinenkin. Koska tuo traagisuus on jo nyt käsinkosketeltava, niin neuvoja riittää.

Suomi, kuten eivät muutkaan Kreikan rahalliset  tukijat, vaadi mitään takuita velan kateeksi. Sellaista kun ei ole valtiolta tapana pyytää. Koko sotkun takana olevat rahanhimoiset pankit ovat jo nöyryyttäneet Kreikkaa korkeilla koroillaan. Nyt ne vain seurailevat kuinka haaskan käy. Mikään ei tietenkään jää entiselleen.

Katainen, joka on poikanen näissä kuvioissa, voisi kansalaisten mielestä alkaa nyt neuvotella Suomen köyhille jonkinlaista takuuta tai vastinetta Kreikalle menevästä jättisummasta. Pika-avuksi riittäisi Kreikan valtion kustantama lomamatka jollekin maan ihastuttavista saarista. Laskelmien mukaan jokainen suomalainen maksa kreikkalaisille tukea noin 300 euroa. Kyllä sillä jo halpalentoyhtiöltä matkan saa.

Kokonaisvaltaisempi ratkaisu olisi,  että Kreikka antaisi vakuudeksi Suomella jonkin noista saarista. Tämä ratkaisu olisi vakaampi ja kauaskantoisempi. Kumppanikseen saarineuvotteluihin Katainen voisi ottaa puolueensa toisen tähtisilmän. Tämän juoksija Stubbin, koska hänellä ei muutenkaan ole todellista tekemistä.
 
On pakko jälleen palata suomalaisen professorin kirjoittamaan kirjaan ”Rosvoparonien paluu”. Tässä maailmamenossa, jota kapitalismi ja täysin vastuuttomat suurpankit hallitsevat historia toistaa itseään. Syklit tulevat vain olemaan entistä lyhyempiä. Seilaamme tai ajaudumme globaalin ahneuden myötä kriisistä toiseen.

Ja analyytikkojen alati kasvava kuoro myötäilee itsestäänselvyyksillä. Toki selvää on sekin, että jälleen jotkut rikastuvat, mutta köyhät sen kuin laahustavat. Näin aina. Voitot menevät yksityisille ja tappiot sosialisoidaan. Todellinen valta röhkii tyytyväisenä ja tonkii itselleen lisää rahallista rehua. Nyt näyttää jopa siltä, että tästä nykymenosta syntyy kaikkien pankkikriisien äiti.

En oikein tiedä, mitä tämä siunaileminenkaan auttaa. Pappien törkeitä hairahduksia sinkoaa myös ilmoille yhä enemmän. Tällaisia jumalan kuviksi itseään kuvittelemiakin meidän on elätettävä. Samaan aikaa kun he nyt näyttävät pohtivan, että sopiiko homojen puolesta rukoilla. Iljettävää kahden puolen kaidetta.

Ei tässä auta kuin taivastella, mutta muistella samalla vanhan kansan runoilijoita, Sellaisia, jotka toivat tunteensa julki selkeällä suomella. Näin Äitienpäivän lähestyessä tuli mieleen pätkä Lauri Viitaa runostaan ”Alfhild”: ”Äidit nuo vain toivossa väkevät, Jumalan näkevät, heille on annettu voima ja valta kohota unesta pilvien alta, ja katsella korkeammalta”.