Kolmas sektori

Joensuun kaupunginvaltuusto keskusteli kysymyksestä,  minkä verran kaupungin pitäisi panostaa lakisääteiseen tehtäväänsä kotouttaa maahanmuuttajia.  Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Timo Elon mielestä kotouttamista ei pidä kaataa virkamiehen niskaan eikä siihen tarvita kaupungin työryhmiäkään. Hän päätti puheenvuoronsa näin:

 "Pidän erinomaisena asiana, että järjestöt kantavat vastuun.  Sitä kautta maahanmuuttajien on helpompi integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan."

Näihin kahteen virkkeeseen sisältyy sekä suuri viisaus että vastuun väistely.

On totta, että kansalaisjärjestön kautta maahanmuuttaja pääsee oman kulttuurinsa säilyttäen kiinni suomalaiseen elämänmuotoon.  Kunnan vastuiden sälyttäminen järjestöille on huolestuttavan itsekäs ilmiö.       

Tuskin missään Suomen kaupungissa maahanmuuttajakysymys on saanut niin dramaattisia piirteitä kuin Joensuussa.  Tuskin mikään kaupunki on tarpeisiinsa nähden suhtautunut kotouttamiseen niin nihkeästi kuin Joensuu.

Vapaaehtoisuudesta, johon taas vedotaan, on alettu käyttää käsitettä kolmas sektori.    Toki ymmärrän, että sillä tarkoitetaan näitä kunnan puolesta toimivia vapaehtoisia, mutta en ymmärrä, että vapaaehtoisuutta voidaan velvoittaa.

Kolmas sektori muodostuu yhdistyksistä.  Verraten tuoreen yhdistyslain mukaan "yhdistyksen saa perustaa aatteellisen tarkoituksen yhteistä toteuttamista varten".   Ilmaisu on sanatarkka lainaus laista.

Yhdistys siis perustetaan aatteellisen tarkoituksen yhteistä toteuttamista vastan.  Se perustetaan esimerkiksi jäsentensä etujen valvomiseksi suhteessa kuntaan, ei  toimimaan kunnan puolesta.         

Mahdoinkohan tulla ymmärretyksi ? Ei se mitään, yritän uudelleen.

Tässä on katsokaas nyt käynyt niin, että kun kunnan palveluja ajetaan alas, jotta tulosta jää viivan alle, vastuunsa tuntevat ihmiset alkavat toimia järjestöjensä kautta kunnan puolesta.  Luulen että esimerkiksi potilasjärjestöt ottivat väliaikaisesti kunnan vastuita viime laman jälkeen.   Ilman että asiasta olisi säädetty, päätetty tai sovittukaan missään, tätä alettiin pitää itsestään selvyytenä ja järjestöt alettiin ymmärtää kolmantena sektorina.  Luotiin valtion ja kunnan rinnalle käsite toimijasta, joka vastaa pian jo neljänneksestä sosiaali- ja terveyspalveluja.     

Kun järjestöt ovat nöyrästi täyttäneet niihin asetetut odotukset,  vapaaehtoisuutta on alettu tukea taloudellisesti.   Se on tietenkin lähtökohtaisesti hyvä asia.
Rahapelien tuotto on jo kauan jaettu kansanterveyttä edistävien järjestöjen kesken. Nyt työvoimahallinto ja nykyiset ELY-keskukset ovat alkaneet ostaa järjestöiltä ratkaisuja kaikkia ahdistavaan pitkäaikaistyöttömyyteen.  Jos järjestö näyttää edistävän kunnan etua ja asiaa, kuntakin saattaa vähän avustaa sitä.

Tähän saakka kaikki hyvin, eikö niin.  Järjestöt ansaitsevat saamansa tuen.

Mutta nyt ollaan unohtamassa, että vapaaehtoisen järjestötoiminnan varsinainen voimavara on se vapaaehtoisuus.  Vapaaehtoisuutta ei voi velvoittaa.   

Tässä on käymässä vielä niinkin,  että avustusten kautta tämä kolmanneksi sektoriksi nimetty vapaaehtoisuus valjastetaan markkinaehtoiseen kilpailuun.  Vapaaehtoisuus pannaan kilpailemaan toisen vapaaehtoisuuden kanssa.  Järjestöt pakotetaan tuotteistamaan ja hinnoittelemaan palvelunsa ja kilpailemaan hinnalla avustuksista. Jotta järjestön tarjoaman palvelun hinta voidaan puristaa kilpailukykyiseksi suhteessa toiseen järjestöön, vapaehtoisuudestakin on puristettava enemmän.  Kun vapaaehtoisuuden panos kasvaa, se pannaan verolle.  

Vapaehtoisuus on kärsimässä sisällöllisen ja henkisen konkurssin.

Kirottu se joka keksi kolmannen sektorin.


- Erkki Kanerva -