Brecht ja Freud kohtaavat oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden

Freud yrittää iskeä naisia. Hän petti aikoinaan vaimoaan omasta mielestään aivan liian harvoin. Brecht yrittää kirjoittaa uuden näytelmän, jossa hän paljastaisi epäoikeudenmukaisuuden perustan. Elinaikanaan hän ei ehtinyt tehdä sitä mielestään tarpeeksi vaikuttavasti tai ainakaan pysyviä hyviä tuloksia tuottavasti.

Teatterin ja psykologian klassikot saavat hyvän mahdollisuuden ajatusten vaihtamiseen, mutta Legioonateatterin työryhmä ei päästä heitä puhumaan puhdasta teoriaa. Timo Seppälän ohjauksessa Brecht ja Freud eivät kohtaa käsitteellisessä keskustelussa, vaan koko ensemblen liikunnallisessa, musiikillisessa ja poeettisessa työssä. Legioona etsii Brechtin ja Freudin ystävyyden ja yhteistyön mahdollisuuksia ruumiillisten ihmisten tunteellisesta elämästä.

Mikä meitä riivaa?

Teorian tasolla Brechtin ja Freudin väliltä on helppo löytää suurta samanmielisyyttä. Kumpikin kysyy, mikä meitä riivaa. Ja kumpikin luulee tietävänsä vastauksen merkityksen. Meitä riivaa riistosuhde tai lapsuuden trauma - tai molemmat tai jokin muu, menetelmän suhteen sillä ei ole niin väliä.

Brechtin ja Freudin yhteisenä tehtävänä on ihmisen vapauttaminen ja menetelmänä se, että tiedostamaton tehdään tietoiseksi. Me tiedämme, mikä meitä riivaa, mutta emme ole tietävinämme. Torjumme tietomme.

Teatterin ja psykoanalyysin tehtävänä on torjunnan tutkiminen ja murtaminen. Se tehdään vieraannuttamisen avulla.

Teatterin katsomossa tai analyytikon divaanilla tapahtuu niin, että jokin tuttu ja itsestään selvänä toistuva asia nähdään äkkiä oudossa valossa. Tässä tilanteessa analyytikon asiakas tai teatterin katsoja voi ottaa elinoloja tietoisen tunnetyönsä kohteiksi, jos niin haluaa.

Vai riivaako mikään?

"Brecht meets Freud" on lyhyt, mutta mutkikas ja mutkikkuudestaan huolimatta koherentti näytelmä. Se tapahtuu muun muassa ihmisen elimistössä, jossa kaunainen sappikivi on vähällä hukuttaa kiltin päivänsäteen sappinesteeseen.

Toiminta jatkuu ompelimossa. Omistaja yrittää ohittaa Freudin naisten iskennässä rahan mahdilla. Työryhmä pilailee sukupuolisuudella alituiseen, mutta ei pilkkaa sitä rumasti. Seksi jää suloiseksi ja erotiikka elämää ylistäväksi.

Myös Brecht on yhä naistenmies niin kuin eläessäänkin, mutta Stockmannin hullujen päivien sovituskopissa vainaja tunnustaa tuntevansa avutonta vihaa.

Brechtin ja Freudin yhteinen kysymys esitetään näytelmän tunnuslaulussa. "Mikä meitä riivaa?". Legioonateatterin jatkokysymys kuuluu: "vai riivaako mikään?" Työryhmä valaisee klassikoitaan humoristisen vieroittavasti ja houkuttelee heidät samalla mukaan kansanomaiseen elämään. Tunteiden työstämiseen päästään käsiksi hilpeästi ja tarmokkaasti.

Legioonateatteri ottaa nuorissa näyttelijöissään piilevän lapsen hillittömyyden hyvää elämää rakentavaan käyttöön. Luottavainen ja avomielinen hupsuttelu luo hallittuja tuloksia. Tunteita ruumiillistetaan henkilöhahmoiksi. Hanna-Mari Niskasen hienosti esittämä hienostorouva tuntee peniskateutta. Tuulia Korpelan intensiivisen hauska Ahneus panee ajattelemaan, ansaitseeko ahneus-parka kaikki ne syytökset, joita sitä vastaan esitetään.

Teatterissa tehty tunteiden työstäminen on aina ollut yhteiskunnan rakentamista. Jean-Pierre Vernant (1914-2007) kertoo kiinnostavan esimerkin teatterin ympärillä eläneistä muinaisen Kreikan valtioista.

Vernantin mukaan yläluokan ahneus yhdessä alaluokan vihan ja vasta-ahneuden kanssa oli ajamassa yhteiskunnat täydelliseen tuhoon. Teatteria harrastavien kaupunkien keksimänä lääkkeenä tautiin oli kohtuullisuuden aate.

Kohtuullisuuden idean johdatuksessa luotiin järjestelyjä, joita alettiin kutsua demokratiaksi. Tästä näkökulmasta demokratia on ahneuden säätelyä.

Maailmassa 1990-luvulla alkanut kriisi ei johdu ahneuden lisääntymisestä, vaikka niin aina sanotaan. Ahneutta on aina ollut eikä sen lisääntymistä ole mitattu. "Kaverille ei jätetä" on vanha periaate. Kriisi johtuu ahneutta säätelevien järjestelyjen romuttamisesta, ei ahneudesta sinänsä.

Mikä on (epä)oikeudenmukaisuuden perusta?

Maan päälle palanneen Brechtin työ epäoikeudenmukaisuuden perustan paljastamiseksi tuntuu turhalta. Syynä on yksinkertaisesti se, että nykyajan ihmiset tietävät ilman häntäkin tarkasti, mikä perusta on.

Kapitalistisen riistosuhteen tuhoisuus ja väärämielisyys on käynyt liiankin ilmeiseksi sen jälkeen, kun ahneuden säännöstelyn mekanismeja purettiin riittävästi. Ihmetystä ei enää aiheuta niinkään se tieto, jota torjutaan, vaan torjumisen tapa. Miten rajoittamattoman kapitalismin autuudesta pystytään yhä puhumaan, vaikka minkäänlaista näyttöä ei ole?

Legioonateatteri läksyttää kapitalismia klassisin brechtiläisin menetelmin. Vauhti on valtavaa ja voiman käyttö mahtavaa, mutta näyttelijöiden työtä hallitsee silti se kevyt ote, jota Brecht aina suositteli. Näyttelijät eivät jyystä yhtä tunnetta, vaan esittävät niin kauheat kuin kauniitkin tunteet hauskasti ja hyväntuulisesti. Katsojalle tulee hyvä ja mietteliäs mieli.

Tällä kertaa katsoja miettii kotiin kävellessään, paljastiko Legioonateatteri sittenkään epäoikeudenmukaisuuden perustan. Sehän loistaa paljaana muutenkin.

Entäpä jos Legioonateatteri sen sijaan vilauttikin oikeudenmukaisuuden perustaa? Jos niin on, niin hyvä elämä näyttäisi syntyvän ruumiillisen elämän leikkisästä kunnioittamisesta ja erotiikan haasteisiin pirteästi vastaavasta yhteisöllisyydestä.

Pertti Julkunen

Legioonateatteri
Brecht meets Freud
Käsikirjoitus: Työryhmä – Ohjaus: Timo Seppälä –Puvustus: Meri Lahti – Valot: Timo Someroja ja Tiia Sainio – Musikantit: Meeri Karppinen, Ville Pesonen, Jyri Piekänen ja Timo Seppälä –Näyttelijät: Petri Hämäläinen, Tuulia Korpela, Sami Lakso, Emilia Mäkinen, Hanna-Mari Niskanen, Matti Sankola, Krista Yrjölä – Kantaesitys: 13.4.2010 Legioonateatterissa – Kesto: yksi tunti.