Maakunta valinkauhassa
Vuosi 2012 tuo tuntuvia muutoksia Etelä-Savoonkin. Kuten aina edessä on sekä mahdollisuuksia että uhkia.
Uudesta kuntakartasta tulee varmuudella syksyn kunnallisvaalien pääteema.
Eikä suotta, sillä kyse on kunnallisen itsehallinnon, siis paikallisen kansanvallan ja palvelujemme tulevaisuudesta.
Luontevat ja kansalaisten arkeen perustuvat, sanalla sanoen järkevät kuntaliitokset ovat tervetulleita ja tarpeen myös Etelä-Savossa.
Kuntayhtymien kokoaminen yhteen maakuntatasolla olisi sekin viisasta ja myös oikeasti kustannusten nousua hillitsevä toimi.
Toivottavasti Savonlinnan ja Mikkelin seuduilla alkavat neuvottelut johtavat myönteiseen lopputulokseen. Sen sijaan keinotekoisia ja kuntalaisten tahdon vastaisia liitoksia ei pidä tehdä, saati valtioneuvostossa hyväksyä.
Tarkoitan omaa kotikuntaani Puumalaa.
Puumalasta käy Helsingissäkin töissä kaksi kertaa enemmän ihmisiä (16) kuin Savonlinnassa (8) Mikkelistä puhumattakaan(78). Pohjoisen liitossuunnan puolesta ei puhu yksikään asiaperustelu, vain nykyisen valtuuston yhden äänen enemmistö.
Siltäkin puuttuu aito demokraattinen legitimiteetti, sillä Hurissalosta ja Rokansalosta valitut kaksi valtuutettua äänestivät vastoin kyläläistensä ja omien äänestäjiensä suuren enemmistön mielipidettä Savonlinnan puolesta.
Pahoin tulehtuneen tilanteen ainoa oikeudenmukainen ratkaisu olisi antaa päätösvalta puumalalaisille itselleen syksyn 2012 kunnallisvaaleissa. Uusi valtuusto voisi sitten äänestäjiltä saamansa valtakirjan pohjalta ratkaista kunnan kohtalon.
Tilanne Puumalassa on kiinteistöveron tasauksesta luopumisen ansiosta parantanut noin 800.000 eurolla vuodessa. Kunnan pysyminen itsenäisenä ja palveluiden hoitaminen vastuukuntamallilla yhteistyössä Mikkelin kanssa voi siksi olla myös realistinen vaihtoehto.
Heinävesi on Etelä-Savossa toinen syrjäinen kunta, johon hallitusohjelman mukainen vastuukuntamalli myös sopii hyvin.
Koko maakunnan tulevaisuuteen vaikuttaa Itä-Suomen vaalipiirien uudelleenjärjestely. On tärkeää, että Etelä-Savoa ei uudistuksessa pilkota, ja että suurempi yhteinen vaalipiiri vahvistaa - eikä heikennä - maakunnan aluekehitystyötä ja edunvalvontaa.
Järkevintä olisi, että uusi vaalipiirijako vastaisi maakuntien yhteistoiminta-alueita.
Keväällä annettava liikennepoliittinen selonteko osoittaa vaalikauden lopulla aloitettavat uudet sekä seuraavan 10-vuotiskauden väylähankkeet.
Viitostien parannustöiden jatko välillä Mikkeli-Juva on sisällytettävä vuonna 2014 alkaviin hankkeisiin. Kainuulainen liikenneministeri Merja Kyllönen on selonteon valmistelussa paljon vartijana.
Vuoden lopulla valmistuu myös kansanedustaja Jouni Backmanin johtaman hallituksen Itä- ja Pohjois-Suomi-työryhmän raportti.
Sen suositusten ja varsinkin niiden rivakan toimeenpanon tulee vauhdittaa Itä- Suomen alue- ja väestökehitystä, antaa toivoa ja uskoa paremmasta.
Maakunnan käytössä olevat EU:n rakennerahastovarat vuosille 2014- 2020 ratkeavat pitkälti myös ensi vuonna.
Tärkeää on paitsi rahoituksen kokonaismäärä myös sen jako eri rahastoihin ja toimintalinjoihin.
Kuluvalla ohjelmakaudella näitä rahoja saadaan Etelä-Savoon liki 250 miljoonaa euroa.
On välttämätöntä, että Itä- ja Pohjois-Suomella on oma alueellinen EU-ohjelmansa. Jokaisella maakunnalla tulee olla oma rahoitusraaminsa ja aito mahdollisuus päättää sen sisällä varojen kohdentamisesta omien tarpeidemme mukaisesti.
Ministeriövetoiset valtakunnalliset ohjelmat ja keskusjohtoinen päätöksenteko tuettavista hankkeista olisi vakava taka-askel ja vastoin rakennerahastopolitiikan perustavoitetta, joka on alueellisten kehityserojen tasaaminen ja alueiden omaehtoisen kehityksen tukeminen.
Toivon ja uskon, että työ- ja elinkeinoministeriön vahvat ministerit, Jyri Häkämies ja Lauri Ihalainen eivät hylkää maakuntia vaan asettuvat alueellisten ohjelmien kannalle.
Tällöin euromäärältään selvästi muhkeamman Itä- ja Pohjois-Suomen ohjelman rinnalla olisi toisena Etelä- ja Länsi-Suomen oma ohjelma.
Rakennerahastovarojen hallintoa virtaviivaistetaan ja yksinkertaistetaan parhaiten niin, että ns. välittävinä organisaatioina on vain kaksi tahoa eli maakuntien liitot ja Ely- keskukset.
Kaavoitusvallan keskittämisestä ympäristöministeriöön ei hyvä seuraa, kuten Etelä-Savossakin on nähty.
Maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisessa onkin syytä korostaa kuntien ja maakuntien oman kaavoitusvallan vahvistamista.
Ja kun valtakunnallisia alueiden käyttötavoitteita tarkistetaan, tulisi niissä tunnistaa aidosti ja edellistä hallituskautta paremmin Etelä- Savolle sekä koko Itä-Suomelle ominaiset erityispiirteet.
Tässä asiassa toiveet kohdistuvat asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuruun Satakunnasta.
Hänen linjauksistaan saamme pian tuoretta tietoa, kun Etelä-Karjalan maakuntakaava lähiaikoina vahvistetaan ympäristöministeriössä.
Matti Viialainen
Etelä-Savon
maakuntajohtaja
